keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Setsuna tarjosi lämmintä henkeä ja kylmiä puistatuksia

I am Setsuna ilmestyi heinäkuun puolessa välissä ja toi raikkaan lumisen tuulahduksen keskelle kesää. Moni JRPG-fani odotti peliä kieli pitkällä enkä minä ollut poikkeus tässä joukossa. Siitä huolimatta minulla kesti syyskuuhun asti saada peli vihdoin läpäistyä.


Setsuna Endir

Setsuna nojaa nostalgiaan


JRPG-genre on kipuillut jo pidemmän aikaa paineiden ristiaallokossa. Yhtäältä halutaan uudistuksia, toisaalta vanhat fanit huhuilevat menneiden kulta-aikojen perään. I am Setsuna vastasi tähän jälkimmäiseen huutoon tarjoamalla PS4- ja PC-pelaajille mahdollisuuden kokea jälleen kerran klassinen JRPG-seikkailu niin hyvässä kuin, valitettavasti, pahassakin.

Setsunan lumista maailmaa sävyttää surumielinen pianomusiikki ja persoonalliset pelihahmot, joilla on ääni vain taistelussa. Varsinainen dialogi käydään tekstinä, kuten vanhemmissa peleissä konsanaan. Myös taistelusysteemi on tuttu Chrono Triggerin pelaajille, vaikkakin sitä on hieman muunneltu.

Myös pelin graafinen ilme kielii menneestä ajasta. Välivideoita ei nähdä vaan kaikki tapahtuu peligrafiikalla, joka on simppeliä, kaunista ja toimivaa sekä istuu hyvin nykyisille laitteille. Kokonaisuus on kruunattu tarinalla, joka on tuttu, vaikkei juuri sitä ole aiemmin kerrottu. Se on sellainen, jollaisen genren pitkäaikaiset fanit odottavatkin kuulevansa.

Toisaalta peliin olisi aivan hyvin voinut lisätä ääninäyttelyn eikä tarina olisi siitä kärsinyt. Taistelusta olisi voinut tehdä monipuolisempaa, samoin hahmojen kehittämisestä. Tarinakin oli melko kliseinen eikä tarjonnut yllätyksiä. Yllättäväksi tarkoitetut käänteetkin herättivät lähinnä ahaa-elämyksen, koska kaikki oli niin tuttua konkarille. Ei se välttämättä paha asia ole, mutta liekö hyväkään.

Lumisen maiseman alle jäi kytemään ristiriita


Tavallaan tykkäsin I am Setsunasta. Hahmot olivat ihan jees ja Aeterna oli ehdottomasti oma suosikkini, mutta toisaalta Kir taas osoittautui todella raivostuttavaksi kakaraksi. Kir oli juuri yhtä ärsyttävä kuin kaikki vastineensa vanhoissa peleissä, joten kaiketi voi sanoa hänen onnistuneen roolissaan.

Setsuna oli pohjamutiaan myöten hyveellinen. Niin hyveellinen, että minua alkoi ärsyttää. Ei tuollainen ole inhimillistä! Nidr puolestaan oli perinteinen synkkä soturi, jota menneisyyden haamut vaivaavat taukoamatta. Julienne ja, aivan erityisesti, Fides taas jäivät minulle etäisiksi eivätkä saaneet tarpeeksi tilaa tarinassa.

Aeterna
Mitä taas tulee Endiriin, joka on käytännössä pelaajan avatar... Hän oli joko kiva tai kusipää pelaajan valinnoista riippuen. Tosin muut hahmot jaksavat ystävällisiä kommentteja hämmästellä, joten jälkimmäinen lienee sitten se oletus, kuten toki palkkamurhaajalle sopiikin.

Tarinakin maittoi, mutta kliseisyys ja liiallinen tuttuus paistoivat läpi. Halusin nähdä sen loppuun saakka, mutta samaan aikaan se ei herättänyt palavaa innostusta. Pidin kuitenkin pelin aivan viimeisestä valinnasta. Se taisi olla ainoa, jolla on edes jonkinlainen vaikutus asioihin. Tosin teorian vahvistamiseksi pitäisi pelata lopputaistelut uudestaan enkä taida jaksaa. Niin kivaa se puuha ei ollut.

Taistelu nimittäin töksähti minulle. Alkuun se sujui, mutta myöhemmin alkoi kuoleman uhka leijailla jo ihan perusmättelyissäkin. Porukka on kuitenkin valittanut pikemminkin päinvastaista eli liiallista helppoutta, joten jossain mättää. Asiaa selviteltyäni kävi ilmi, etten ollut ilmeisesti kehittänyt hahmojen kykyjä, mutta toisaalta en missään vaiheessa peliä tällaista taitoa oppinut. Puhuin kyllä NPC:lle, kauppiaille yms., mutta silti kykyjen kehittäminen meni minulta täysin ohitse. Ilmeisesti sen takia minulla olikin sitten pysyvä Hard Mode pelissä päällä ja taistelut olivat yhtä takkuamista.

Oma vika, joo, mutta ehkä tässä kohtaa olisin kaivannut peliltä hieman enemmän kädestä pitelyä. Voi olla, että olen tottunut nykyaikaisiin peleihin enkä enää pärjää vanhempien - tai niitä imitoivien - pelien parissa, mutta vingun tästä nyt silti. Yritin nyt jälkikäteen oikein etsimällä etsiä, miten saisin niitä spritnite-kivien tarjoamia kykyjä kehiteltyä, mutta enpä vieläkään oppinut / löytänyt pelistä siihen keinoa. Antaa olla, en kuitenkaan ole pelaamassa tätä uudestaan.

Lyhyesti sanottuna I am Setsuna kyllä tarjosi jonkinlaista viehätystä, mutta myös paljon kiukkua ja turhautumista. Jälkimmäinen on syy siihen, että läpäisy meni syyskuulle asti. Minua vain alkoi etoa koko ajatus peliin tarttumisesta, kun tuloksena oli vain kiukkua ja päänsärkyä. Lopulta pakotin itseni paukuttamaan sen läpi, vaikka melkoista hampaiden kiristelyä se oli. Tosin yllättäen lopputaistelut tosiaan menivät melko hyvin. Yksi bossi - joka jo aiemmin pyyhki minulla lattiaa noin 20 kertaa - tuotti hankaluuksia, muut onneksi eivät. Pääsin joka tapauksessa koko kuuden taistelun setin kerralla läpi, mikä hieman lievitti kiukkua ja tuskaa.

Hymy ja harmistus


Tavallaan I am Setsunan loppu oli koskettava ja siinä oli hienoa herkkyyttä, joka pisti ehkä vähän jopa hymyilemään. En varsinaisesti pitänyt siitä, mutta oli se silti menettelevä ja onnistui jotain liikauttamaan minussa. Silti olisin kaivannut jotain lisää, vähän syvempää ja ennen kaikkea puheliaampaa loppua. Mykkäfilmimeininki ei oikein ihastuttanut.

Jonkinlainen harmistus pelistä silti jäi. Odotin siltä ehkä liikaa. Olisin halunnut pitää siitä paljon enemmän, innostua kunnolla ja ehkä pelata uudestaankin. Enää ei kuitenkaan huvita, muistoissa on liikaa ärsyttäviä hetkiä. On aika siirtyä eteenpäin kohti muita pelejä.

Mikä fiilis teille muille jäi I am Setsunasta? Rakastitko vai vihasitko vai jotain siltä väliltä?


http://www.pelit.fi/

lauantai 10. syyskuuta 2016

Videopelimeme: päivä 14 - Nykyinen peliaiheinen taustakuvasi

Tällä kertaa esittelyvuorossa ovat peliaiheiset taustakuvat tai no... otsikon perusteella niitä pitäisi esitellä yksi kappale. Minulla on kuitenkin käytössä kuvasarja, jossa taustakuva vaihtuu 10 minuutin välein, joten ajattelin esitellä siitä viisi seuraavaa, jotka sattuvat tulemaan. Tässä olkaa hyvät!



Päivä 14: Nykyinen peliaiheinen taustakuvasi


Taustakuvakansiossani on tällä hetkellä kuvia Tomb Raiderista, Final Fantasy XIV:stä ja Star Ocean 5:stä. Ehkä sinne pitäisi jossain vaiheessa lisätä kuvia muistakin peleistä...

Tomb Raider

Tämä otos on Tomb Raiderin rebootista, jota en itse kyennyt pelaamaan (säikyin liikaa), mutta johon kuitenkin tykästyin syvästi. Uusi versio Larasta on yhtä kiehtova kuin edellinenkin, vaikka hän on hyvin erilainen verrattuna vanhaan Laraan.


Tässä puolestaan on miehen Final Fantasy XIV -hahmo ratsastamalla chocobollaan. Kuva on siltä ajalta, kun olimme vasta hiljattain alkaneet pelata kyseistä peliä. Voi niitä kultaisia muistoja!


Tämä kuva on vähän tuoreempi eli peräisin Star Ocean: Integrity and Faithlessness -pelistä. Ihana ja suloinen Miki siinä kurkistelee Fideliä ovenraosta. Oih!


Toinen kuva samaisesta pelistä ihan pelin alkupuolelta. Auringonlasku oli niin mahtava, että se oli pakko saada kuvattua.


Ja loppuun sitten vielä lisää Lara Croftia. Hieno kiipeilykuva on tullut vangittua ja sitä kelpaa kyllä katsella. En malta odottaa, että mies innostuu pelaamaan kyseisen pelin jatko-osan ja pääsen taas sohvalle sitä tuijottelemaan.

Kaikki kuvat olivat nyt screenshoteja näytöstäni ihan siitä syystä, etten jaksanut ryhtyä erikseen vielä etsimään kuvia kansiosta sen jälkeen, kun ne taustalle omalla vuorollaan putkahtivat. Eiköhän noista kuitenkin näe, millaisia ovat. Minulla kun ei ole tapana haudata koko työpöytää pikakuvakkeiden alle... oikeastaan noita kuvakkeita on nytkin liikaa, pitäisi hieman karsia.

Tulossa seuraavaksi: Peli, jossa parhaat välianimaatiot


http://www.pelit.fi/

perjantai 2. syyskuuta 2016

Kun kiva loppuu kesken

Star Ocean: Integrity and Faithlessness kaappasi minut mukaansa välittömästi. Tein ennätyksellisen määrän sivutehtäviä ja juoksin suorittamassa private actioneita. Siitä huolimatta läpäisin pelin n. 33 tunnissa. Mitä ihmettä tapahtui?


Minulle on juurtunut "paha tapa" pelata pelini. Paahdan yleensä juonta eteenpäin kauhealla vauhdilla saadakseni nauttia tarinani tiiviissä tahdissa. Pääjuonen ohessa teen sivutehtäviä kourallisen, mutta en erityisesti panosta niihin. Usein silti saan käytettyä yhden JRPG:n läpäisyyn vähintään 40 tuntia, joskus enemmänkin, jos innostun esim. grindaamaan. Näin siis ensimmäisellä pelikerralla, toisella sitten kahlaan läpi kaikkea kivaa sivumateriaalia ja etenen juonessa rauhallisempaan tahtiin.

Star Oceanin kohdalla tein asiat vähän eri tavalla. Suoritin sivutehtäviä peräti 77 prosenttia koko tarjonnasta ja tarkoituksellisesti pyrin laukaisemaan mahdollisimman monta private actionia. Toki edistin juonta hyvässä tahdissa sitäkin... selvästi liian hyvässä, koska pelitunnit jäivät ennätyksellisen alhaisiksi.

Odotin koko ajan, koska pelissä lähdetään toiselle planeetalle. Pari sellaista hetkeä oli, että uskoin sen vihdoin tapahtuvan. No, sitä ei tapahtunut koskaan. Toista planeettaa ei tullut, mikä oli kieltämättä pettymys. Till the End of Timen perusteella osasin jo aavistaa, ettei planeettoja kovin montaa olisi, mutta se, että Faykreed oli ainoa, tuli minulle yllätyksenä. Ehkei olisi pitänyt, olenhan perehtynyt niihin vielä vanhempiinkin Star Oceaneihin ja sarjan tekijöiden sanottiin palanneen osin juurilleen. Sääli, koska tykkäsin The Last Hopen tavasta vierailla useammalla pallolla.

Himo tutkimaan uusia maailmoja ajoi siis kuumeisesti eteenpäin ja se kostautui, kun tajusin olevani viimeisessä luolastossa eli happotrippihelvetissä aivan liian aikaisin. Kiva loppui kesken ja jäin kaipaamaan lisää.

Integrity and Faithlessness


Paljon rakastettavaa


Integrity and Faithlessness tuntuu saaneen osakseen reilusti kritiikkiä, ainakin jos Twitter feediä on uskominen (tiedostan kyllä, ettei se välttämättä ole kattava otos). Onhan pelissä kritisoitavaa, mutta ei se minusta ole kuvottava, surkea tai luontaantyöntävä, kuten olen kuullut sanottavan. Päinvastoin!

Minut Integrity and Faithlessness imaisi välittömästi mukaansa. Jokainen pelikerta vaati aina vielä yhden tunnin lisää ja tuntui silti jäävän kesken. Olin täpinöissäni, innoissani, suorastaan pursusin samanlaista intohimoa kuin silloin, kun pelasin Final Fantasy XII:ta ensimmäistä kertaa. Tämä on kuulkaa paljon sanottu minulta.

Tarina ei siis ole hullumpi, se on riittävän hyvä pitämään takalistoni kiinni sohvassa. Ei se nyt parasta ikinä ollut, mutta kiinnostava ja jännittävä kuitenkin. Se jätti joka kerta nälkäiseksi, olisin halunnut aina vähän enemmän.

Pidin paljon myös hahmoista. Fidel oli kovasti mieleeni, koska hän ei ollut innostuksesta seinille kimpoileva teini-ikäinen poitsu vaan aidosti järkevä nuori aikuinen. Miki oli ehkä hitusen liian kotirouva minun makuuni, mutta siitä huolimatta löysin hänestäkin paljon tykättävää. Reliakin oli tosi suloinen, vaikka usein olen näistä kiintiöpikkutytöistä ärsyyntynyt.

Victor ja Emmerson olivat keskenään kivan erilaisia mieshahmoja. Kumpikin aikuisia miehiä, mutta toinen hieman naisiin ja viinaan menevä, toinen suoraselkäinen puristi, joka haluaa keskittyä suorittamaan velvollisuutensa. Ehkä Victor kuitenkin iski minuun persoonana enemmän, Emmerson oli sitten se hupinumero, jota voisin esimerkiksi ficeissä kuvitella käyttäväni tilanteiden kevennykseen.

Suurimmat suosikkini olivat kuitenkin vihreähiuksiset kaunottaret Fiore ja Anne. Kumpikin ovat älykkäitä, päteviä ja kertakaikkisen upeita naisia. Fioren pukeutuminen on mitä on, mutta jos sen sivuuttaa, on hahmo oikeasti aivan mahtava. Hän on samalla tavalla kiusoittelevan flirtti kuin The Last Hopen Myuria, mutta kuitenkin uskollinen omalle rakkaalleen (joka tosin taitaa olla yksipuolinen ihastus ja joka ei koskaan saanut ruutuaikaa, nyyh). Samalla Fiore on intohimoinen tiedenainen. Anne menee samaan kategoriaan, mutta hän ei ole flirtti vaan asiallinen, mutta herttaisen hänestä tekee kissojen rakastaminen ja kummitusten pelkääminen. Hän on myös pätevä avaruussotilas. Voisin vaahdota näistä kahdesta naisesta vaikka kuinka paljon, mutta ehkä nyt ei ole oikea hetki sille.

Minun piti nimittäin kertoa, mistä kaikesta muustakin vielä tykkäsin tässä uudessa Star Oceanissa. Taistelut olivat kivoja ja soljuivat hyvin eteenpäin. Kerrankin peli, jossa sai koko tiimin kerralla mukaan. Porukka pinkoi koko ajan perässä ja kaikki myös osallistuivat taisteluun. Ajattelin alkuun, että sen täytyy olla todella sekavaa, mutta eipä ollutkaan. Systeemi toimi. Olin hyvin iloinen, ettei minun tarvinnut miettiä, keiden vuoro on olla taistelutiimissä, jotta hahmojen tasot pysyvät tasaisina.


Private Actionit olivat aidosti hauskoja ja paljastivat lisää hahmojen taustoista ja persoonista. Systeemi niiden avaamiseen oli helppo oppia ja toimi kätevästi. Välillä ei muuta tullut tehtyäkään kuin juostua niiden perässä ihan vain siitä ilosta, että saisi kuulla vähän lisää.

Jaksoin myös kerrankin rakennella esineitä ja sekoitella reseptejä. Yleensä olen tosi laiska tekemään näitä, mutta tällä kertaa sain tehtyä kahta lukuun ottamatta kaikki sapuskat ja aika turkasen ison kasan muuta tavaraa.

Kaiken kaikkiaan nautin pelaamisesta todella paljon ja se olikin aivan liian nopeasti ohitse. Voipi olla, että jonain kauniina syyspäivänä pyöräytän pelin uudestaan käyntiin ja aloitan sen kovemmalla vaikeustasolla uusiksi.


Jotain myös pielessä


Aivan kaikki ei minuun luonnollisesti vaikutusta tehnyt vaan jostain pitää napistakin. Sivutehtävät olivat melkoisen peruskauraa, mutta tylsällä toteutuksella. Ne kaikki poimittiin listasta ja palautettiin samaan listaan. Tätä on näkynyt muissakin peleissä, joten kyseessä ei ole mikään Integrity and Faithlessnessin oma synti.

Ei minua haittaa, jos osa sivutehtävistä on saatavilla tuolla tavoin. Arvostan kuitenkin tehtäviä, joissa on edes pieni sivujuoni. Toki listasta poimitusta tehtävästäkin saa palkinnon (joskus hyvän, joskus huonon), mutta juonielementin lisääminen matkaan tekee tehtävästä mielekkäämmän. Tällaisena jäi ainoastaan mieleen Ruddlen etsiminen ympäri Faykreediä, mutta se nyt ei mielestäni ihan riitä.

Toinen ongelma on maailman pienuus. Ensinnäkin olisin halunnut käydä useammalla planeetalla, olisi ollut mahtavaa nähdä erilaisia maailmoja samalla tavalla kuin The Last Hopessa (tai Till the End of Timessa, joskaan siinä fiilis ei ollut yhtä hyvä). Kun nyt kuitenkin pelaaja päätettiin pitää vain yhdellä pallolla (muutamia avaruusalusvierailuja lukuun ottamatta), olisi se yksittäinen maailma sitten voinut olla isompi.

Faykreediltä löytyvät kyllä kaikki perinteiset JRPG-maastot. On kaupunkeja, rantaa, aavikkoa, lumimaisemaa, vuoristoa, luolia, metsää ja niittyä, mutta maailma on silti aivan toivottoman pieni. Ensin olin haltioissani sen koosta, koska luulin planeettoja olevan enemmän. Ajattelin, että tutkittavaa riittää tosi, tosi paljon, jos ensimmäisestäkin maailmasta löytyy näin monenlaisia alueita. Puh pah, kuinka väärässä olinkaan! Faykreed alkoi äkkiä tuntua ahtaalta, kun samoja karttoja koluttiin ihan koko ajan.

Kuten jo alussa sanoin, peli myös kesti aivan liian vähän aikaa. Jo pelkästään sijoittamalla osan tarinasta toisille planeetoille sitä olisi saanut pidennettyä. Vaikka tarina kerrottiin kokonaan, se tuntui silti jäävän tyngäksi. Minä olisin halunnut enemmän.

Viimeinen napinan aiheeni löytyy aivan lopusta. Nimittäin hahmokohtaiset loput. Sain näistä alkuun vain Mikin ja Relian loput, mikä ei ole yllättävää, koska näihin kahteen kai Fidelillä on automaattisesti parhaat välit.


Muiden hahmojen loppujen saamiseksi jouduinkin tekemään vähän enemmän töitä. Se ei kuitenkaan ollut ongelma. On ihan ok, ettei kaikkea saa sormiaan napsauttamalla. Sen sijaan itse loput olivat melkoinen pettymys.

Victor ja Emmerson tuntuivat lähinnä bondailevan Fidelin kanssa, mikä menetteli. Sen sijaan Fioren ja Annen miltei suoranainen parittaminen Fidelille nostatti niskavillani pystyyn. Miksi? Miksi? Miksi? No joo, fanipalvelu ja sillein, valitse paras tyttösi, suosi häntä kaikessa ja Fidel saa hänet lopussa. Tavallaan ymmärrän ja sitten taas en. En ollut pelaamassa deittipeliä.

Tykkäsin The Last Hopen hahmolopuista paljon enemmän. Ne avasivat vielä vähän lisää hahmojen tarinoita, kertoivat tarkemmin, mitä näille tapahtui pelin päättymisen jälkeen. Jotain sellaista odotin nytkin. Sain Fidelille flirttailua. Hmph. Oikeasti Fiorella ja Annella on parempaakin tekemistä kuin juosta Fidelin perässä! Olisivat vaikka toistensa kanssa ja seikkailisivat pitkin avaruutta tekemässä tutkimusta.


Nälkä jäi


En saanut tarpeekseni, en lähellekään. Minulla on tuossa liuta muitakin pelejä, joihin pitää vielä tarttua, mutta tämä Star Ocean jäi kyllä ehdottomasti vielä listalle roikkumaan. Edes kaikkien loppujen saaminen ei aiheuttanut kyllästymisen tunnetta.

Pelissä oli puutteensa, mutta se jätti silti herkullisen jälkimaun. Jos Integrity and Faithlessness risteytettäisiin The Last Hopen kanssa, saattaisi lopputuloksena syntyä täydellinen, juuri minun makuuni oleva Star Ocean. Tosin kun muita faneja kuuntelee, monelle se voisi olla myös hirvityksen kauhistus.


http://www.pelit.fi/