keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

NieR: Automatan ensimmäinen läpäisy

En ole pelannut alkuperäistä NieRiä enkä yhtäkään Drakengardia, mutta NieR: Automata silti varasti huomioni jo ensimmäisten videopätkien ilmestyessä. Vähän epäilin, olisiko peli minulle liian toimintapainotteinen, mutta hyvinhän se meni.

Postauksessa on lieviä spoilereita NieR: Automatasta. Ei kuitenkaan mitään sellaista, mikä pilaisi pelikokemuksen.



Tämän oli tarkoitus olla alkufiilistelypostaus NieR: Automatasta, mutta sitten hujautinkin pelin ensimmäistä kertaa läpi, ennen kuin ehdin saada postauksen valmiiksi. Siispä postaus sisältääkin nyt fiiliksiä ensimmäisen pelikerran jälkeen. Jep, meinaan pelata sen uudestaankin.

NieR: Automatassa oli jotain omituisella, kierolla tavalla kiehtovaa. En oikein edes osaa sanoa, miksi se alkoi kiinnostaa minua niin paljon. En tiennyt muista sarjan peleistä oikein mitään ennakkoon, paitsi, että olin kuullut niiden olevan peliteknisesti haastavia. Drakengardeja olin joskus kauan sitten vähän katsellut sillä silmällä, mutten rohjennut kuitenkaan tehdä tutustumisyrityksiä.

Ehkäpä aika oli nyt vain siis kypsä, uteliaisuus muhinut tarpeeksi pitkään. Olen viime vuosina tarttunut muihinkin jrpg-genren peleihin kuin Final Fantasyihin, joten olin hieman valmiimpi astumaan huteralle maaperälle.

Edelleenkään en näe itseän toimintapainotteisten pelien pelaajana. Se ei vain ole minun juttuni, haluan keskittyä peleissäni muihin asioihin. Tästä huolimatta NieR: Automata on kaapannut minut tiukkaan pihtiotteeseen eikä suostu päästämään irti.

Se tekninen puoli


Taistelusysteemi ja kamerakulmat olivat minulle suurin epäilyksen aihe NieR: Automatassa. Pelaan enimmäkseen pelejä, jotka eivät vaadi teknistä osaamista, vaikka taktikoinnista on toisinaan hyötyä. Automatassa pitäisi osata lyödä, ampua ja väistelläkin vielä, mieluiten tietysti oikein ajoitettuna. Olin pelin demon jo aiemmin testannut ja lisäksi seurannut vierestä, kun mies pelasi samaisen demon kovemmalla vaikeustasolla. Siinä kohtaa heräsi epäilys, onko kyseinen peli minua varten ollenkaan.

Pelissä on neljä vaikeustasoa, joista helpoin olikin aivan loistava ratkaisu kaikkiin huoliini. Kun osa taistelutoiminnoista on automatisoitu, voin keskittyä huitomaan vähäsen ja nauttimaan siitä pääasiasta eli tarinasta. Toisaalta kovemmat vaikeustasot tuovat erityyppisille pelaajille kaivattua haastetta. Kaikista kovimmalla taisi olla niin, että yksikin osuma riittää pelihahmon kuolemaan.

Tekninen puoli ei siis ollutkaan Automatassa niin kauhistuttava kuin epäilin. Minusta on loistavaa, että erilaisia pelaajia on ajateltu ja annettu mahdollisuus valita juuri omien mieltymysten mukainen vaikeustaso.

Kamerakulmat pelissä ovat myös oma erikoisuutensa. Ne nimittäin vaihtelevat paljon. Välillä kamera näyttää hahmoa kolmannesta persoonasta ja pelaaja voi vapaasti käännellä sitä itselleen mieluisaan suuntaan, seuraavassa hetkessä katsellaankin sitten hahmoa ylhäältä tai siirrytään vanhaan sidescroller-meininkiin. Pelissä pääsee myös lentelemään kunnon luotihelvetin läpi ja välillä siirrytään pelitilaan, jossa kaikki on mustavalkoista ja itse liikuttelee hiiren kursorin näköistä osoitinta. Vaihtelua siis riittää ja se on allekirjoittaneelle aiheuttanut ajoittain hämmennystä.

Tarina ja tunnelma


Automata perustuu ilmeisesti yhden Drakengrad pelin yhteen vaihtoehtoiseen loppuun ja on epäsuora jatko alkuperäiselle NieRille. Minun pohjatietoni ovat melko hatarat, koska en oikeastaan vaivautunut ottamaan selvää kyseisten pelien tapahtumista ja erilaisista lopuista. Joka tapauksessa Automata sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat Kuussa paossa Maahan hyökänneiden alienien ja heidän mukanaan tuomien älykkäiden koneiden takia. Pelinpäähahmot ovat ihmisten luomia androideja, jotka käyvät taistelua koneita vastaan vallatakseen Maan takaisin ihmisille.

Pelin ensimmäiseen läpäisyyn meni minulta noin 11 tuntia, mikä tuntui todella lyhyeltä, kun olen taas viime aikoina pelaillut noita 50-70 tuntia vieviä jrpg-seikkailuja. NieR ei kuitenkaan ole yhdellä läpäisyllä käsitelty. Pelin tarina avautuu uudella tavalla seuraavilla läpäisykerroilla ja erilaisia loppuja on yhteensä 26 eli tekemistä taitaa vielä riittää. Jätin myös suurimman osan sivutehtävistä tekemättä tällä ensimmäisellä kerralla, joten siinäkin mielessä puuhaa kyllä on tarjolla. Saa vain nähdä, miten maltan keskittyä niihin toisellakaan rupeamalla, jos tarinasta alkaakin avautua jotain ihan uutta ja ihmeellistä.

Koko pelin ajan minulla oli tunne, että ihan justiinsa on tulossa jokin merkityksellinen juonipaljastus, että tästä se lähtee, kohta saadaan lisätietoa jutusta, johon vähän vihjaistiin. Sitten kuitenkin tuli aina jokin muu käänne, joka vihjaisi toista asiaa eikä edellistä käsitelty sen tarkemmin. Lopputekstien pyöriessä päässäni rullasi noin miljoona kysymystä, joihin olisin halunnut vastauksen.

Jos tämä olisi ollut tässä, olisin luultavasti nyt melkoisen pettynyt. Huhut kyllä kertovat, että tarina tulee jäämään hämäräksi useammankin läpäisyn jälkeen, mutta haluan uskoa, että jotain lisäpaljastuksia matkan varrella saadaan.

En oikeastaan edes halua lähteä spekuloimaan pelin tarinaa vielä, tiedän siitä aivan liian vähän, jotta osaisin heittää ilmaan teorioita.

Jos tarina jäikin aukkoiseksi, pelin tunnelma oli koko ajan kohdallaan. Yksi tärkein tunnelmatekijä oli Automatan visuaalinen ilme. Jotkin paikat ovat suorastaan pelottavia, jolloin miltei hirvittää astella eteenpäin, toiset taas häikäisevät karulla kauneudellaan. Jotain älyttömän kiehtovaa on siinä, miten lähes tuhoutuneessa kaupungissa kasvaa valtavia puita rauniotalojen vieressä ja päällä.

Peli leikittelee myös väreillä. Pelin alun (ja demon) väriteema näytti olevan ruosteenruskea, ainakin se jäi minulle päällimmäiseksi mieleen. Ehkä se kuvastaa rappioitunutta maailmaa? Maan kiertoradalla leijuvassa Bunkerissa kaikki on harmaansävyistä eikä värejä voi juuri erottaa, mistä  minulle tulee hieman ankea olo. Kaupunki taas on yhdistelmä harmaita betonirakennuksia, luonnon vihreää vehreyttä, mutta toisaalta myös karun aavikon hiekan sävyjä. Kaiken päällä tuntuu olevan utuinen filtteri, värit eivät koskaan ole selkeän kirkkaita vaan pikemminkin häivytettyjä.

Toinen tunnelman tekijä on musiikki. En ole oikein varma, pidänkö siitä, mutta jännittävän, suorastaan ihokarvoja nostattavan, tunnelma se silti onnistuu luomaan. Pelin soundtrack ei tunnu sellaiselta, jonka hankkisin erikseen kuunneltavaksi, mutta istuu pelin maailmaan kuin nakutettu. Se ei siis ole missään nimessä huono, se vain luo ilmapiirin, jollaista en ehkä arjessa halua kokea. Välillä musiikki myös lakkaa kokonaan ja korvautuu luonnonäänillä. Yhtäkkiä ympärillä on tuulen suhinaa ja lintujen liverrystä, vaikka ollaan entisen suurkaupungin alueella.

Hahmot


2B


Ensimmäisen pelikerran päähahmona toimii naisandroidi 2B. Hän vaikuttaa päälle päin jokseenkin kylmäkiskoiselta ja noudattaa sääntöjä erittäin mielellään. Kuitenkin tapahtumien edetessä pinta alkaa rikkoutua ja hänen todelliset tunteensa puskevat pintaan. Hän on herkempi kuin ensivilkaukselta voisi olettaa. Herkkyytensä hän kätkee töykeyteen, mutta sekin karisee lopulta, kun tarpeeksi ikäviä asioita tapahtuu. Tosin aina ajoittain hänen ystävällinen puolensa puhkaisee pinnan jo ennen loppuakin.

Tykästyin 2B:n todella vahvasti ja ehdottomasti haluaisin tietää hänestä enemmän. Peli ei juurikaan avaa hänen menneisyyttään tai omia ajatuksiaan tapahtumista, joten esimerkiksi niihin olisi kiva päästä vielä pureutumaan. Toivonkin, ettei hän jää täysin syrjään toisilla pelikerroilla, toistaiseksi hän on päähahmoista suosikkini... mutta toki en ole vielä nähnyt tarinaa kahden muun hahmon näkökulmasta, joten on täysin mahdollista, että mielipiteeni vielä muuttuu matkan varrella.

9S


Ilmeisesti pelin toisella läpäisykerralla pelataan 9S:llä. Hän on mukana matkassa myös ykköskerralla ja toimii 2B:n tukena esimerkiksi hakkeroimalla koneita. Vähän veikkaan, että sitä riemua on luvassa myös, kun hänellä pelataan... ja itse asiassa se vähän hirvittääkin minua. Saa nähdä, miten oikein onnistun hänellä pelaamisessa.

9S tuo tunteitaan alusta asti vahvemmin esille kuin 2B, vaikka se kiellettyä onkin. Hänellä on joitain jyrkkiä mielipiteitä, mutta pääasiassa hän on miellyttävä, mukava ja ystävällinen kaikkia kohtaan. Hän on sellainen herttaisen suloinen nuorimies, jota tekisi mieli halata. Toistaiseksi hän ei ole edes onnistunut ärsyttämään minua millään tavalla. Katsotaan siis, puskeeko päähahmoallergiani pintaan, kun pääsen hänellä pelaamaan vai olisinko jo siedettynyt siitä eroon.

A2


Kolmantena päähahmona toimii A2, josta en voi sanoa tietäväni vielä juuri mitään. Ensimmäisellä pelikerralla hän käytännössä vilahti kuvioissa. Hänen sanotaan pettäneen androidit ja häntä vastaan täytyy taistella kertaalleen, sitten hän vain karkaa paikalta. En muista hänen edes sanoneen mitään tuon kohtaamisen aikana.

Uteliaisuuteni on siis herätetty tämän hahmon osalta, mutta siihenpä se sitten jääkin. En tiedä mitään hänen persoonastaan tai siitä, miksi hän on vastakkaisella puolella kuin kaksi muuta päähahmoa. Vai onko edes? Ehkä tässä on jokin vähän monimutkaisempi juonikuvio taustalla.

Jään siis odottamaan, mitä A2:sta paljastuu, kun hänen juoniarkkiinsa asti joskus pääsen.

Adam ja Eve


Pelin pahiksina näyttävät toimivan konekaksoset Adam ja Eve. He ovat koneita, jotka voivat kehittyä, alun perin ilmeisesti alienien luomia.

Myös kaksosten osalta jäi pääni yläpuolelle vilkkumaan kasa kysymysmerkkejä. En tällä ensimmäisellä läpäisyllä saanut oikein otetta heidän motiiveistaan, mutta kenties pääsen myöhemmin niistäkin paremmin jyvälle.

Joka tapauksessa herrat eivät vaikuttaneet kovinkaan miellyttäviltä tapauksilta. Voi toki olla, että heidänkin osaltaan tulee vielä jokin käänne, joka paljastaa heidät niin sanotuiksi hyviksiksi, mutta hieman kyllä epäilen sitä. 

Sivuhahmot


Pelissä on joitain kiinnostavia sivuhahmoja, mutta heistäkään en ole vielä saanut kunnollista otetta. Näin alustavasti voisin sanoa, että pidän ystävällisestä ja vähän höpsöstä operaattori 6O:sta ja robotti Pascalista. Kummastakin haluaisin lisätietoa, mutta oikeastaan kuulisin ihan kaikista sivuhahmoista mielelläni lisää.

Siispä toisen pelikerran kimppuun!

Joko sinä olet kahlannut NieR: Automatan läpikotaisin vai vieläkö tekemistä riittää? Mitä tykkäät pelistä?


http://www.pelit.fi/

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Level up!:n syntytarina

Olen kirjoittanut tätä blogia jo kuusi vuotta. Sinä aikana blogi on kokenut joitain pieniä muutoksia ja yhden suuremman. Näin blogin syntymäpäivänä on hyvä vilkaista taaksepäin, mutta ottaa samalla myös tiukka katse kohti tulevaa. Mitä Level up! on ollut ja mitä se tulevaisuudessa on?




Final Fantasy -päiväkirjoista Level up!:ksi


On taas 18. maaliskuuta. Tuo päivämäärä on tärkeä blogin itsensä vuoksi. 18.3.2011 päätin perustaa blogin. Ajatus oli toki muhinut jo kauemmin, mutta tuona nimenomaisena päivänä päätös vihdoin syntyi ja ryhdyin tuumasta toimeen. Olin pyöritellyt ideaa ja saanut sen rakennettua mieleisekseni.

Näin syntyivät Final Fantasy -päiväkirjat, joissa paneuduin milloin mihinkin FF-aiheeseen. Olin pelannut sarjan pelejä jo vuosikausia, joten kirjoittamista riitti. Noin kaksi vuotta kirjoittelinkin innokkaasti pelkästä FF-sarjasta lukuun ottamatta yhtä poikkeusta, kun sukelsin FF-sarjan luojan, Hironobu Sakaguchin, The Last Story -pelin maailmaan.

Vuonna 2013 päätin tehdä uudistuksen: ryhdyin kirjoittamaan myös muista peleistä kuin Final Fantasyista. Pääpaino kuitenkin säilyi edelleen FF-sarjassa, koska sitä olen pelannut kaikista eniten ja tilanne todennäköisesti sellaisena pysyykin.

Koska blogin sisältö laajeni, oli aika vaihtaa nimeäkin. Valinta ei ollut helppo. En enää muista, mitä kaikkia vaihtoehtoja kävin läpi, mutta kaikki olivat varattuja. Niin oli myös levelup.blogspot.com (hyi, sinä kurja, joka ehdit varata ensin!). Senpä takia blogin osoitteeksi vakiintui nykyinen leveluppeja.blogspot.fi.

Luonnollisena kehityskaarena myös banneri piti vaihtaa ja sitä olen muutenkin vaihdellut epäsäännöllisen säännöllisesti.

Final Fantasy -päiväkirjojen ensimmäinen banneri
Mahdollisesti Level up!:n ensimmäinen banneri (aivan varma en ole, sori)

Mistä nimi Level up! tulee?


Kuten sanoin, nimen miettiminen ei ollut helppo prosessi. Vaikken muista kaikkia läpi käymiäni vaiheita, muistan hetken, kun ajatus vihdoin kirkastui.

Olin koko ajan ollut sitä mieltä, että haluan suomenkielisen nimen, koska kirjoitan suomenkielistä blogia. Edelleen ajattelen, että se olisi ollut fiksua. Kuitenkin on niin, että pelimaailma on pitkälti englanninkielinen. Jopa suomalaisten välisissä keskusteluissa vilisevät enkkutermit, koska kukaan ei edes varsinaisesti halua kääntää niitä suomeksi. Huomaan itsekin harhailevani usein suomen ja englannin välillä. Toisaalta tekstiin istuu luontevasti vaikkapa sana "tiimi", mutta toisaalta pelaajat kyllä ymmärtävät, mitä tarkoitetaan sanalla "party". Tämä on varmaankin asia, jonka suhteen minun pitäisi joskus tehdä linjaus, nyt olen heittelehtinyt kahden tavan välillä.

Mutta takaisin blogin nimeen! Päätin siis olla itselleni armollinen ja hyväksyä myös englanninkielisen nimen. Level up! nimittäin tuntui hyvältä ja kuvaavalta. Varsin monissa JRPG:ssä kerätään hahmoille leveleitä (joka nyt voisi kääntyä suomeksi vaikkapa kokemustasoksi). Level up! on se hetki, kun EXP:aa eli kokemuspisteitä on karttunut plakkariin riittävästi ja hahmosta tulee pykälää kovempi taistelija.

Level up! ei ole pysähdys. Se on välietappi, jolta lähdetään suuntaamaan taas ylemmäs. Tähän pyrin myös blogin kanssa. Haluan kehittyä ja kehittää, en halua jämähtää. Haluan lisää leveleitä.



Mitä Level up! sitten käytännössä on?


En oikeastaan määritellyt blogini sisältöä kovin tarkasti muutoksen yhteydessä. Päätin vain, että annan itselleni vapauden kirjoittaa myös muista peleistä kuin Final Fantasyistä. Päätös onkin laajentanut blogin sisältöä. Olen kirjoitellut mm. visual noveleista (joita en koskaan jaksa pelata loppuun), Star Oceaneista, Taleseista, Tomb Raiderista... vähän siitä ja tästä. Osaksi blogia ovat muodostuneet myös postaukset, joita itse kutsun pelaaja-lifestyleksi. Ne voivat sisältää yhtä lailla sisustamista kuin kaverisuhteitakin.

Level up! on ollut vuosia vähän kuin sekametelisoppa, jossa tärkeimpänä ainesosana ovat yhä Final Fantasyt. Niiden rinnalle ovat nousseet myös muut JRPG:t. Sen sijaan muun tyyppisistä peleistä juttua on ollut ripotellen.


Mitä Level up!:n pitäisi olla?


Olen pohtinut tätä asiaa paljon. Rehellisesti sanottuna en itse juuri muuta pelaa kuin JRPG:tä. Viihdyn kyllä ruudun ääressä katsomassa, kun joku toinen pelaa vaikkapa Tomb Raidereita tai kauhupelejä, mutta itse en ohjaimeen tartu. Minulla ei ole edes kovin syvällistä sanottavaa kyseisistä peleistä, koska varsinainen pelikokemus jää väistämättä uupumaan. Pitääkö siis yrittää vääntää postauksia näistä aiheista?

Siirryin aikanaan rajatusta aiheesta syleilemään koko pelimaailmaa. Kenties nyt on taas aika pystyttää hieman raja-aitoja. Pelit-lehdessäkin blogini nimettiin nimen omaan JRPG-blogiksi. Olisiko aika olla rehellisesti juuri sitä ja unohtaa muu?

Kenties. Tällä hetkellä ajatus tuntuu hyvältä. Ei pakottavaa tarvetta kirjoittaa peleistä, joiden katselusta nautin, mutta joita en oikeasti pelaa. JRPG:ssä riittää kyllä paljon kirjoitettavaa.

JRPG:n rinnalla haluan kuitenkin pitää pelaaja-lifestylen. Se on osa minua ja sitä on kiva kirjoittaa. Ei ole hullumpaa välillä pohdiskella parisuhdeasioita tai sisustusongelmia pelaajan näkökulmasta. Ne asiat ovat todellisuutta, miksei niistäkin kirjoittaisi!

Siispä sanon, että nykyisellään Level up! on hyvä miksaus pohdintoja JRPG-peligenrestä ja pelaajan arkisen elämän haasteista. Nimi ei siitä muutu, levelupata voi myös omassa elemässään.


Blogin historiaa löydät myös näistä:


2011: Alku
2013: Synttärionnea!
2015: Uusia tuulia yhteistyön muodossa
2016: Fanitytön tarina eli suuri synttäripostaus


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Videopelimeme: päivä 20 - pelin jatko-osa, johon petyin

On aika jälleen palata videopelimemen pariin. Tällä kertaa pohdinnassa ovat pelien jatko-osat ja erityisesti se, johon olen pettynyt. Mielenkiintoinen aihe!


Päivä 20: Pelin jatko-osa, johon petyin


Heti alkuun on sanottava, etten yleisesti ottaen ole odottanut jatko-osilta kovin paljon. Lisäksi keskityn tässä nyt lähinnä JRPG-puoleen, jossa jatko-osina pidän nimenomaan pääsarjan pelien jatkoja, en toisiaan seuraavia pääsarjan pelejä. Esimerkiksi Final Fantasy VIII ei ole Final Fantasy VII:n jatko-osa, sen sijaan Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus on.

Olen pelannut muutamia tällaisia jatko-osia joko osin tai kokonaan. Tässäpä lista, mitä on tullut vähintäänkin testattua:

  • FFVII: Crisis Core
  • FFVII: Dirge of Cerberus
  • FFX-2
  • FFXII: Revenant Wings
  • FFXIII-2
  • FFXIII: Lightning Returns
  • Tales of Xillia 2

Listalta puuttuvat pelihyllystä  löytyvät FFIV: Interlude, FFIV: After Years ja Tales of Symphonia: Dawn of the New World. Nähtäväksi jää, tuleeko ne joskus testattua.

Suhtautumiseni suosikkipelieni jatko-osiin on ollut aina vähän nihkulaa. Aikoinaan ihmettelin, minkä takia Final Fantasy X:een oikein pitää vääntää jatkoa ja sama juttu Final Fantasy VII:n kohdalla. Niiden jälkeen en ole enää ihmetellyt, linjaus vain tuntuu nykyisin olevan sellainen.

Ensimmäinen pelaamani jatko-osa oli Final Fantasy X-2. Vannoin joskus, etten siihen koske, mutta toisin kävi. Ostin pelin kamalassa FF-kuumeessa, kun odotin kärsimättömästi FFXII:ta. Se löytyi kuukautta ennen FFXII:n julkaisua alelaarista ja kaappasin sen mukaani helpottamaan odotuksen tuskaa. Peli paljastui ihan kivaksi, vaikkei siitä mitään suosikkia minulle tullut.

En ole pettynyt suurimpaan osaan pelaamistani jatko-osista, koska en niiltä ole paljoa odottanutkaan. Esimerkiksi Final Fantasy XIII-2 oli tarinallisesti juuri niin surkea kuin epäilinkin, sama koskee Lightning Returnsia. Sen sijaan nuo pelit kuitenkin yllättivät minut positiivisesti, koska niitä oli todella hauska pelata (okei, Caius-taistelut olivat kyllä ihan jostakin).

Sitten taas ovat Crisis Core, joka menetteli, ja Dirge of Cerberus, jonka pelaaminen oli järkyttävän kamalaa, mutta pidin siitä tarinallisesti muuten tosi paljon... tai no, ei se tarinakaan ole kovin kummoinen, mutta siinä on Vincent ja Yuffie, suosikkihahmoni FFVII:stä. Peli sai aika paljon anteeksi näiden kahden välisen vuorovaikutuksen ja Vincentin silkkisen tukan vuoksi (se on silkkinen, ei kauhea pehko, jos katsoo välivideoita eikä pelikuvaa!). Peli siis aktivoi fanityttömoodin siinä määrin, että sillä paikattiin puutteet.

Jos hetkeksi hypätään FF-sarjan ulkopuolelle, ei ainoa pelaamani Tales of -jatko-osakaan isoja pettymyksiä aiheuttanut. Xillia 2:ssa on joitain hyviä juttuja verrattuna alkuperäiseen, muuten se on yleisesti mielestäni samaa keskitasoa kuin Talesit ylipäätään. Ei isoja yllätyksiä siis, ei tunneheittelyitä suuntaan tai toiseen, mutta pientä turhautumista mm. paikkojen kierrätyksen takia.

Tarkkasilmäisimmät ovatkin jo huomanneet, että yksi peli listalla on mainitsematta.

Kyllä, jatko-osa, johon petyin on Final Fantasy XII: Revenant Wings.

Miten Revenant Wingsin suhteen sitten kävi?


Final Fantasy XII on ollut tähän mennessä ainoa FF-sarjan peli, johon aloin oikeasti odottaa jatko-osaa. Rakastuin siihen tulenpalavasti ja näin maailmassa suuren potentiaalin lisäpeleille. Niitä on toki saatavissa Tactics-sarjan muodossa (+ Vagrant Story), mutta kyseisten pelien taistelusysteemi ei koskaan ole ollut minun juttuni ja tuskin tulee olemaankaan.

Kun sitten kuulin Revenant Wingsistä, olin todella innoissani. Tiukasta budjetista huolimatta sain hankittua Nintendo DS:n juuri tuota kyseistä peliä varten. En ollut koskaan edes vakavissani harkinnut käsikonsolin ostamista, mutta nyt sellainen oli vain pakko saada.

Oli myös aivan loistavaa, että pelikaupan kautta sain jenkkiversion pelistä jo ennen Euroopan julkaisupäivää. Tämä tapahtui ihan vahingossa. Tein ennakkovarauksen kaupasta ja jo muutaman päivän päästä minulle ilmoitettiin, että peli olisi noudettavissa. Olin kuin puulla päähän lyöty! Tuolloin en vielä ollut kartalla aluekoodittomuusasioista ja ylipäätään mahdollisuudesta tilailla pelejä ulkomailta.

Final Fantasy XII
Kaikki tuntui olevan niin sanotusti ihan superia.

Odotukseni olivat katossa. Final Fantasy XII:n muistot olivat tuoreita ja lämpimiä ja hype vain nousi, kun sain pelini käynnistettyä. Tarina ja hahmot imaisivat mukaansa, olin totaalisen täpinöissäni. Olen edelleen sitä mieltä, että RW:n tarina ja hahmot ovat loistavia. Chocobon takapuoli sentään, minä tykkään niistä tosi paljon!

Tässä kohtaa voisi siis luulla, että riittävät perusteet pelin läpäisyyn ovat olemassa. Vaan ei. Jäin pelissä toistuvasti jumiin, koska minulla ei ollut oikeanlaisia yarheja (pelin kutsuttavia olentoja, joita on ihan tolkuttoman paljon ja jotka edustavat eri elementtejä) riittävästi ja koska en osannut ohjailla joukkojani juuri oikealla tavalla. Läpipeluuoppaita oli vähän saatavilla, joten eteneminen oli aika lailla pään hakkaamista seinään.

Taistelusysteemi ei ole aivan samanlainen kuin Tacticseissa, mutta Revenant Wingsissäkin liikutellaan joukkoja taistelualueella. Omalla puolella voi olla jopa 20 tyyppiä, kun pelihahmot ja heidän yarhinsa lasketaan yhteen, sama homma tietysti vastapuolella. Tätä kaaosta sitten pitäisi pystyä hallinnoimaan, siirrellä osia joukosta oikeaan paikkaan, vallata vihollisen voimapisteet ja pitää omat hengissä. Pahimmassa tapauksessa taistelussa on vielä jokin avainhahmo, joka ei saa missään nimessä kuolla tai koko homma kaatuu, vaikka muuten pelaisi miten hyvin.

Ei, ei ja ei! Ei minun juttuni sitten ollenkaan. Vaikka tykkäsin FFXII:ssa kikkailla gambittien kanssa ja pohtia taistelutaktiikoita pomomatseihin, tämän tyyppinen taktikointi ja joukkojen siirtelyhomma oli minulle liikaa. Tai ei liikaa, vääränlaista vain. Hyvä tarina ja hahmot eivät pelastaneet, koska pelaaminen oli täyttä tuskaa enkä ahkerasta yrittämisestä huolimatta edennyt.

Pettymys oli valtava. Olisin halunnut palata Ivaliceen, olisin halunnut rakastaa Revenant Wingsiä yhtä paljon kuin Final Fantasy XII:ta, mutta en onnistunut siinä. Olin itse niin surkea pelaaja, etten saanut pelistä otetta. Lopulta pelin pelaaminen jäi, kun olin viidettäkymmenettä kertaa jumissa samassa taistelussa (vaikka nykyisin siihen on opaskin olemassa!). En vain enää jaksanut yrittää.

En varsinaisesti edes syytä peliä tästä pettymyksestä. Se ei vain ollut minulle sopiva, vaikka kovasti niin toivoin. Minkäs sille mahtaa?

Joskus pohdin, pitäisikö aloittaa koko peli uusiksi ja katsoa, oppisiko vanha koira vielä uusia taistelutyylejä. Kaikkea pelattavaa on kuitenkin nykyisin niin valtavan paljon, etten tiedä, onko minulla todella aikaa siihen.

Onko teille tullut samanlaisia täystyrmäyksiä joidenkin jatko-osien tai ylipäätään pelien kohdalla?


Tulossa seuraavaksi: Peli, jossa on ollut parhaimmat grafiikat


Kenties kiinnostavaa myös:


Ajatuksia hahmoista osa 4: Penelo


http://www.pelit.fi/