keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Pelaajan motivaatioprofiilin analyysi

Bongasin jokin aika sitten Peliaika-blogista mielenkiintoisen postauksen, jonka aiheena oli Gamer Motivation Profile -testi. Olen joskus aiemmin kyseistä testiä vilkaissut, mutta silloin en jaksanut siihen tarttua. Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja kävin testin tekemässä. Tulokset olivat... no, aika odotettuja.


Mikä on testin idea?


Gamer Motivation Profile -testi mittaa, mitkä asiat motivoivat kyseistä pelaajaa pelaamaan. Jokainen toki tuntee varmasti jo oman makunsa pelien suhteen, joten isoja ylläreitä se ei välttämättä tarjoa. Kivaa ajanvietettä se kuitenkin on ja antaa mahdollisuuden pieneen itseanalyysiin.

Testin kysymykset ovat englanniksi, mutta veikkaisin, ettei se suurimmalle osalle pelaajista tuota vaikeuksia. Kun kysymyksiin on vastattu, testi antaa tuloksia eri kategorioissa ja mittaa niitä prosentein, jotka kuvaavat, miten paljon kyseinen piirre pelaajaa peleissä motivoi.

Oma profiilini


 

Testi kuvaa minua rauhalliseksi, spontaaniksi, rentoutuneeksi, itsenäiseksi, tarinaan keskittyväksi ja käytännölliseksi pelaajaksi. Näistä sanoista hämmästyttää lähinnä tuo spontaani, koska sitä en yleisesti ottaen itseeni liittäisi. Haluaisin kyllä olla spontaani niin pelatessa kuin muutoinkin, mutta se on minulle erittäin vaikeaa. Olen hitaasti lämpiävää sorttia ja minun on saatava rauhassa mutustella asioita, ennen kuin teen päätöksiä.

Toimintakomponentit (9%)


Pelaajat, joilla on alhaiset toimintapisteet suosivat hitaasti eteneviä pelejä, joissa on rauhallinen miljöö.

Tavallaan pidän rauhallisista peleistä ja haluan opetella asiat kunnolla, mutta voin myös nauttia tiivistahtisesta taistelusta ja muista jännittävistä elementeistä. En vain halua, että ne läväytetään naamalleni välittömästi pelin käynnistyessä tai muutoin odottamattomasti (vrt. Final Fantasy XV Chapter 13).

Tuho (8%)


Korkeat pisteet saavat pelaajat tykkäävät räjäytellä peleissä asioita ja aiheuttaa kaaosta. Testi ei kerro, mistä alhaisen pistemäärän saaneet pelaajat tykkäisivät, mutta todennäköisesti jostain seesteisemmästä kuin räjähdyksistä. Minä en välitä ammuskella peleissä toisia pelaajia tai pelata ns. pahisten puolella, joten siinä mielessä en ole yllättynyt alhaisista prosenteistani.

Jännitys (17%)


Jännityspisteiden korkeus kertoo siitä, että pelaaja nauttii nopeatempoisesta ja intensiivisestä toiminnasta sekä haluaa tulla yllätyksi. Juu, ei kuvasta minua. Sain kuitenkin tästä osiosta tähän mennessä korkeimmat prosentit, mikä johtunee siitä, että tykkään kuitenkin siitä, että peleissä on hitusen jännitystä. Haluan kokemuksen olevan jotain muuta kuin arkista elämää ja kaipaan seikkailun fiilistä.

Sosiaaliset komponentit (4%)


Pelaajat, jotka saavat sosiaalisuudesta alhaisen prosentin, suosivat yksin pelaamista ja itsenäisesti toimimista.. Niin minä! Moninpelit aiheuttavat minulle usein jopa kohtuutonta stressiä ja ahdistusta niin paljon kuin niistä haluaisinkin pitää. Vaikka pelaisin kavereidenkin kanssa, koen hirveitä paineita omasta suoriutumisestani ja otan todella raskaasti omat mokani (muiden eivät haittaa niinkään). Yleensä kehitän vielä tähän päälle sellaisen "anteeksi, että olen olemassa" -asenteen, joka latistaa intoa entisestään. Jos taas joudun pelaamaan toisia pelaajia vastaan, saatan jopa hävitä tahallani, etten joutuisi jatkamaan toista kierrosta epämiellyttävässä tilanteessa.

Kun taas pelaan yksinäni, tilanne on aivan toinen (vaikka kaveri istuisi vieressä seuraamassa). Kyllä kirosanat toisinaan lentelevät, mutta mokat eivät tunnu samalla tavalla maailmanlopulta kuin porukassa pelatessa. Ragequiteja toki joskus tulee, mutta ne eivät ahdista. En koe niiden takia olevani jotenkin epäkelpo ja rasite muille, kunhan pihisen kiukusta hetken itsekseni. Pääasiassa yksin pelatessa fiilikseni on hyvä ja nautin tuosta laatuajasta omassa, hyvässä seurassani.

Kilpailu (8%)


Korkean prosentin saavat pelaajat nauttivat kilpailusta toisten pelaajien kanssa oli kyse sitten kaksintaisteluista tai tilanteista, joissa tiimit pelaavat toisiaan vastaan. Kyse voi olla myös siitä, että haluaa olla vaikkapa oman porukkansa paras parantaja.

Noh, mites minä sitten? Joo, totta kai haluan olla hyvä ja miksei paraskin. Tiedostan kuitenkin jo heti kättelyssä, etten ole. Itse asiassa taidan olla aika huono pelaaja (tai ainakin minulla on huono pelaajaitsetunto) verrattuna moniin kavereihini, jotka tuntuvat olevan ihan pro-tasolla kaikessa, mitä ryhtyvät pelaamaan.

Miksi siis kilpailla, kun ei kuitenkaan pärjää? Mieluummin haastan yksin itseäni ja pieksen omia saavutuksiani rauhassa.

Yhteisö (5%)


Jos tästä osiosta saa korkean prosentin, se tarkoittaa, että nauttii sosialisoimisesta pelaamisen aikana. Tällaiset pelaajat tykkäävät ryhmäytyä ja jutustella muiden pelaajien kanssa. He voivat kuulua isoon kiltaan ja tykkäävät työskennellä yhteisen päämäärän eteen.

Tämä on nyt vähän hassu juttu omalta kannaltani. 5% on tosi vähän pisteitä. Jos mietin elämää pelaamisen ulkopuolelta, nautin ihmisten kanssa yhteyksissä olemisesta introvertistä luonteestani huolimatta. Ja kyllä, viihdyn muiden pelaajien kanssa. Minä en vain halua pelata heidän kanssaan!

Luulen, että tämä liittyy siihen huonoon pelaajaitsetuntoon. Tämä ei ole kenenkään muun vika (jos joku kanssani pelannut nyt alkoi asiaa miettiä) vaan kyse on oikeasti minun korvieni välistä, joka ei aina toimi ihan niin kuin sen pitäisi.

Tavallaan nautin siis yhteisöön kuulumisesta ja haluan olla osa sitä, mutta sitten haluan kuitenkin eristäytyä omiin oloihini. Haluan syödä ja säästää sen kuuluisan kakun, joka tässä kohtaa toivottavasti ei ole valetta. Minulla on kiva määrä pelaavia kavereita, ja ehkä joskus jopa opin nauttimaan heidän kanssaan pelaamisesta.

Huippusuorituskomponentit (4%)


Matalan prosentin saanet pelaajat nauttivat siitä, että voivat olla pelissä spontaaneja ja suosivat pelejä, jotka ovat helposti lähestyttäviä ja antavat virheet anteeksi.

No, nyt ymmärrän, miksi se spontaanius oli kuvauksessani! En ajatellut sitä tuolla tavoin. Totta kyllä on, että suosin tavallaan tuttuja ja turvallisia pelityyppejä ja pysyn erossa armottomista ja strategia painotteisista peleistä, vaikka ne saattaisivat minua joskus tarinallisesti kiinnostaakin.

Haaste (6%)


Epäyllättävästi korkeat pisteet saavat pelaajat nauttivat haasteesta ja haluavat hioa pelitaitojaan huipulle saakka. Heille jokainen erittäin vaikea bossiottelu on innostuksen aihe.

Minun mielestäni haastetta saa kyllä olla, mutta en halua joutua koko ajan pakertamaan äärirajoillani. Toivon myös peliltä sitä, että kovat haasteet on taktikoinnin lisäksi mahdollista voittaa kovalla työllä eli vaikkapa grindaamalla hahmot niin sanotusti ylilevelille. Myönnän kuitenkin, että on aika jeba fiilis, kun voittaa vaikean taistelun, vaikkeivät hahmot olleet siihen vielä aivan valmiita. The Zodiac Agessa olenkin saanut nauttia tästä tunteesta, koska mielikuvissani elää yhä ajatus tietyistä bosseista hyvin vaikeina. Nyt olen voittanut ne kuitenkin, vaikka levelini eivät ole olleetkaan sitä kuin aiemmilla pelikerroilla. Kyse voi olla siitä, että osaan näissä taisteluissa jo taktikoida, tai sitten vain siitä, että peliä on helpotettu alkuperäisestä. Mutta samapa tuo, kun pelaaminen on kuitenkin nautittavaa.

Strategia (10%)


Pelaajat, jotka nauttivat tarkasta päätöksien teosta ja strategian suunnittelusta, saavat helposti korkeat pisteet tästä kohdasta. Minun prosenttini ei ole korkea, mutta se on korkeampi kuitenkin kuin monessa muussa osiossa.

Joissain peleissä tykkäänkin miettiä ja suunnitella strategioitani, esimerkiksi juuri Final Fantasy XII:n parissa. Kyseisen pelin osalta se johtunee siitä, että olen pelannut sitä paljon. Oikeasti taktikointiin perustuvista peleistä en sen sijaan jaksa innostua. Esimerkiksi Final Fantasy Tacticsissa en ole koskaan päässyt alkua pidemmälle, koska en vain jaksa. Sen tarina kyllä kiinnostaa kovasti...

Saavutuskomponentit (9%)


Pelaajat, jotka suhtautuvat rennosti pelien saavutuksiin (esim. trophyt) eivätkä erityisemmin huolestu sijoittumisestaan tai edistymisestään pelin parissa, saavat tästä osuudesta usein alhaisen prosentin.

Eipä juuri yllätä, haha! Tykkään kyllä kerätä saavutuksia tililleni, mutta minulle se ei ole mikään itsetarkoitus pelaamisessa. Ne tulevat, jos tulevat, enkä useinkaan jaksa nähdä erikseen vaivaa saadakseni jonkin virtuaalipystin. Harvoja poikkeuksia on osunut kohdalle, mutta ne ovat juuri sitä. Poikkeuksia.

Valmiiksi saaminen (20%)


Wuhuu, korkein prosenttini tähän mennessä! Korkean prosentin saavat haluavat suorittaa pelissä kaiken: tehdä jokaisen tehtävän, kerätä kaikki keräilyesineet ja selvittää jokaisen salaisuuden.

Jep, eli 20% ei todellakaan nosta minua tuohon ryhmään. Tykkään suoritella asioita ja nykyisin pyrinkin tekemään peleissä mahdollisimman paljon asioita jo ensimmäisellä (ja valitettavasti usein viimeisellä) pelikerralla. Jos jokin juttu tuntuu kuitenkin liian työläältä tai muuten hankalalta, jätän sen sikseen. En esimerkiksi koskaan suorittanut NieR: Automatassa Speedstar-sivutehtävää, koska se olisi vaatinut paitsi erinomaisia liikkumistaitoja ja kontrolloituja hyppyjä, myös pelihahmon nopeuskykyjen maksimointia. Liikaa säätöä, ei kiitos. Sama pätee joihinkin salaisiin bosseihin. En vain koe, että niiden voittaminen on kaiken sen vaivan arvoista.

Valta (9%)


Korkean prosentin saavat pelaajat haluavat tulla erittäin voimakkaiksi. He haalivat pelin parhaita aseita ja maksimoivat pelihahmonsa statseja.

Totta kai voimakkaat aseet ovat kiva juttu ja otan sellaisen vastaan, jos peli sen tarjoaa. Harvemmin kuitenkaan olen saanut haltuuni mitään superaseita ihan jo kunnianhimon puuttumisen takia. Zodiac Spearin tosin kävin hankkimassa alkuperäisessä Final Fantasy XII:ssa, mutta en oikeastaan pidä sitä erityisenä saavutuksena.

Pelihahmojeni statseista en juuri jaksa välittää. Siis totta kai kiinnitän niihin huomiota, mutta ne eivät ole minulle tärkein asia. Minun ei tarvitse tietää, miten saavutan optimaalisen tason, riittävän hyvä riittää minulle.

Luovuuskomponentit (21%)


Taas nousivat prosentit, mutten vieläkään pääse siihen joukkoon, joka luetaan korkeimpiin tuloksiin. Pelaajat, joilla on alhainen tulos, kuten minulla, suhtautuvat pelityyliinsä käytännöllisesti ja hyväksyvät pelin maailman sellaisenaan testailematta sen rajoja. Luovemmat tyypit pyrkivät joskus jopa muokkaamaan pelin maailmaa.

Sanoisin testin osuneen tässäkin hyvin oikeaan. Minun luovuuteni ei näy siinä, että testailen pelien rajoja. Otan maailman sellaisenaan ja nautin siitä, mikäli se on ylipäätään mieleeni. Toisaalta pelimaailmat kyllä herättävät minussa paljonkin luovuutta, mutta ammennan siitä kirjoitustyöhön. Se taas ei pelaamisessa näy.

Tutkiminen (13%)


Jos tästä osiosta saa korkean prosentin, se tarkoittaa, että pelaaja pelaa "mitä jos" -asenteella. Hän tutkii ja kokeilee, mitä pelissä tapahtuu, jos saman asian tekeekin eri tavalla tai jos vaikkapa pyrkii ulos maailman laidalta.

Tykkään kyllä tutkia pelimaailmaa ja saatan käyttää siihen paljon aikaa. Harvoin kuitenkaan jaksan metsästää bugeja, joiden avulla pääsisi esimerkiksi kartan ulkopuolelle. Minun "mitä jos" -asenteeni näkyy jälleen kerran kirjoittamisessa, jos esimerkiksi innostun raapustamaan fan fictionia suosikkipelistäni.

Suunnittelu / sommittelu (38%)


Ja prosentit sen kuin nousee!

Korkean prosentin saavat pelaajat tykkäävät ilmaista yksilöllisyyttään pelien maailmassa ja voivat esimerkiksi panostaa oman hahmon luomiseen huomattavasti aikaa. Toisaalta he voivat myös fiksata vaikkapa avaruusaluksensa ulkonäköä tai kaupunkinsa yksityiskohtia.

Omien hahmojen tekeminen onkin parasta, mitä esimerkiksi länsimaalaisista roolipeleistä tiedän. Tykkäsin siitä myös tosi paljon Final Fantasy XIV:ssä. Ongelmani onkin vain se, etteivät nämä pelit muiden elementtiensä vuoksi vedä minua niin kauhean vahvasti puoleensa.

Suunnitteluintoni painottuu myös hyvin vahvasti nimenomaan hahmoihin. Voin joskus saada jonkinlaisen sisustuspuuskan mikäli pelissä on mahdollista saada oma asunto, mutta yleisimmin en jaksa panostaa tuollaisiin juttuihin kovin paljon. Esimerkiksi Final Fantasy XV:ssä Regalian tuunaaminen ei vain jaksanut kiinnostaa minua. Lätkäisin moogle-tarran konepeltiin ja se oli sitten siinä.

Immersiokomponentit (55%)


Nyt päästiin asiaan! Pelaajat, jotka saavat tästä osiosta korkeat pisteet, haluavat että pelissä on mielenkiintoinen kerronta, hahmot ja miljöö, jotta he voivat uppoutua maailmaan täysillä.

Tämä on juuri minua. Maailma ja hahmot ovat minulle todella tärkeitä miltei pelissä kuin pelissä. Haluan imeytyä hahmojen tarinaan sekä elää ja hengittää pelin maailmaa. Minulle peli on erittäin hyvä, kun nämä kaksi asiaa sitouttavat minut kunnolla. Jos näissä mättää, jää vaikutelma usein vain ihan kivaksi.

Fantasia (13%)


Korkeat prosentit saavat pelaajat haluavat voivansa muuttua joksikuksi toiseksi pelissä ja olla jossain muualla kuin omassa todellisuudessaan. He nauttivat siitä, että voivat tutkia maailmaa vain tutkimisen vuoksi.

Olisin ehkä itse antanut itselleni hieman korkeamman prosentin. Minun ei tarvitse kuvitella itseäni peliin eikä välttämättä samastua päähahmoonkaan, eikä pelkkä maailman tutkiminen missään nimessä riitä minulle. Silti pelit ovat minulle todellisuuspakoa ja mahdollisuus sukeltaa maailmoihin, joihin en muuten koskaan pääsisi matkustamaan. Pelissä minäkin voin olla sankari.

Tarina (88%)


Pelaajat, jotka haluavat yksityiskohtaisen tarinan ja moniulotteiset, mielenkiintoisen taustatarinan omaavat pelihahmot, saavat korkean prosentin tästä kohdasta. He paneutuvat mielellään yksittäisten hahmojen taustatarinoihin.

Hetken jo luulin, etten löytäisi tästä testistä mitään, mikä motivoisi minua pelaamaan, mutta totuus oli näköjään lopussa. Olen monesti sanonutkin juoksevani hyvien tarinoiden perässä ja nauttivani taidokkaasti tehdyistä hahmoista. Se pitää edelleen paikkansa ja näköjään korostuu erittäin vahvasti myös tässä testissä.

Kuten alussa arvelin, ei suuria yllätyksiä tullut, mutta itseanalyysia oli silti hauska kirjoittaa. Ehkä testi myös hieman vahvisti jo olemassa olevaa käsitystäni siitä, millainen pelaaja olen ja mikä minua ylipäätään innostaa.

Lue myös


Peliaika:  Gamer Motivation Profile -testin tulokset ja oma analyysi
Gamer Motivation Profile Test
Nykyinen pelaajaindentiteettini

Oletko sinä tehnyt saman testin? Yllättikö tulos?

http://www.pelit.fi/

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

The Zodiac Age -päiväkirja osa 3: Ensimmäiset fiilikset

Ensimmäinen viikko Final Fantasy XII: The Zodiac Agen parissa alkaa olla käsitelty. Pakko sanoa, että mahtavaa on ollut tähän asti, enkä ole pitkään aikaan ollut yhtä innoissani mistään pelistä. Yritin pukea ajatuksiani jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi.



Alkufiilistelyt


Tätä hetkeä on odotettu ja kauan onkin. Haaveilin Final Fantasy XII:n remasterista jo ennen kuin meillä oli edes PlayStation 4:ää. Oikeastaan peli keikkui unelmissa siitä asti, kun Final Fantasy X:n remaster ilmoitettiin.



On se vaan hieno! Kotelo on todella tyylikäs, vaikka toisaalta tykkään niistä perinteisemmistä Final Fantasy -kansista, joissa on Amanon taidetta. Sellainen minulla on kuitenkin jo alkuperäisessä pelissä, joten ei haittaa tämä toisenlainen kansi nyt.

Mitähän tässä osaisi sanoa? Mahtavaa saada peli oikeasti näppeihin ja päästä pelaamaan sitä. Olin melko varma, että asentamiseen tuhlaantuisi hetki jos toinenkin, mutta pelin pääsikin käynnistämään yllättävän nopeasti.

Grafiikat näyttävät todella hyviltä, mielestäni paljon paremmilta kuin esim. Final Fantasy X/X-2 remasterissa, mutta toki olen nähnyt sen vain PS3:lla. Siinä kuitenkin kiinnitin huomiota siihen, että valtaosalle NPC:tä ei kait ollut tehty mitään, mutta FFXII:ssa porukka kadullakin näyttää eläväisemmältä.

Peliin olisi voinut ladata vanhan soundtrackin, mutta jätin sen nyt ainakin toistaiseksi tekemättä. Haluan kuulla uudet versiot tutuista kappaleista ja ne viisi uutta kappaletta, jotka peli myös sisältää. Katsotaan sitten joskus myöhemmin, kaipaanko vanhoja versioita. Ei pidä käsittää väärin, mielestäni ne ovat hyviä (FFXII:n soundtrack on kuunnelluimpia levyjäni), mutta haluan nyt nauttia näistä uusista.

Mitähän muuta vielä? Peli pyörii jouhevasti ja nopeutus on kiva juttu, kun pitää päästä rivakasti paikasta toiseen ja kaikki tuttuja ja turvallinen tuntuu hyvältä. Jossain oli otsikko, että The Zodiac Age on sama kuin ennen, mutta parempi. Minustakin tuntuu siltä.

Vauhtiin pelin parissa


Ensimmäiset päivät on tullut pelattua varsin intensiivisesti. Tästä syystä olikin ehkä hyvä, että lauantaiksi oli varattu muuta ohjelmaa. Vaikka pelaaminen on kivaa, siitä on ihan terveellistä hetkittäin irtautua. Sen jälkeen se on nimittäin vielä kivempaa.

Alkuspurtti on ollut joka tapauksessa hyvä. Vaikken ole nyt vuosiin pelannut alkuperäistä peliä tai sen international-versiota, pääsin nopeasti takaisin sisälle taistelusysteemiin ja oikeastaan kaikkeen muuhunkin. Monet jutut ovat kaivautuneet esille alitajunnan syövereistä, minkä takia pelaaminen on sujunut leppoisasti ellei ajoittain jopa meditatiivisesti.

Game overeita on kohdalla ehtinyt osua vain kolme. Menin härväämään pommia, jonka levelit olivat paljon omiani korkeampia, testasin trial modea turhan pitkälle ja yritin saada esperin, johon ei tainnut edes olla saumaa vielä. Tiedostin kyllä riskit, mutta täytyihän sitä kokeilla. Esperin tosin sain napattua haaviini paria päivää myöhemmin.

Tiedän, että minulla on menossa uusi kuherruskuukausi pelin kanssa, joten huonot puolet eivät vielä töki silmäkulmiin. Peliä on parannettu monelta osin, mutta jotkin vanhat vaivat näyttävät yhä olevan olemassa. Esimerkiksi kartalla voisi näkyä keskeneräiset (mutta avatut) huntit ja sivutehtävät tai jälkimmäisistä voisi olla edes jonkinlainen loki, ettei tarvitsisi itse muistella, mikä kaikki on kesken. Pelissä on siis edelleen tällaisia pikkuvikoja, mutta toistaiseksi mikään ei ole rieponut kunnolla. Osaltaan tähän varmasti vaikuttaa se, että pääasiassa tiedän, mitä olen tekemässä ja muistan yllättävän hyvin yksityiskohtiakin.

Lähestyttävyys


Olenkin nyt miettinyt, miten helposti lähestyttävä peli oikeastaan on uusille pelaajille. Oman kokemuspohjan kautta voin vain arvailla, miltä peli tuntuu, jos sitä nyt pelaa ensimmäistä kertaa. Se ei ole samanlainen kuin Final Fantasy -sarjan vanhemmat edustajat vaan toi mukanaan paljon uudistuksia, mikä jo vuonna 2007 töksähti osalle vahvasti.

Toisaalta The Zodiac Age ei ole samanlainen sarjan uudempien osienkaan kanssa. Toki siinä on samoja elementtejä, esim. se, että pääasiassa komennat vain yhtä pelihahmoa kerrallaan. Kaikkien kolmen käskyttäminenkin onnistuu, mutta tekee taistelusta vähän töksähtelevää, joten tekoälyä kannattaa hyödyntää.

Edellä mainitut kartta-asiat voivat käydä ärsyttämään uudemman tyylisiin peleihin tottuneita, vaikka minulle ne eivät ole varsinainen ongelma. Toisaalta sitten minulle taas töksähti hieman kädestä pitelyn maku, kun esimerkiksi Zertinan Cavernsia ei päässyt tutkimaan varhaisessa vaiheessa alkua pidemmälle. En tiedä, muistanko väärin, mutta mielestäni sinne oli mahdollisuus mennä hyvinkin pelin alussa. Toki on eri asia, selvisikö moisesta reissusta hengissä, mutta jokainen kantoi riskinsä itse. Nyt ei tarvitse kantaa, koska ennen Beliaksen nappaamista sinne ei pääse kuin eteiseen kurkistamaan. Voi kuitenkin olla, että joku tämänkin kokee hyvänä asiana.

Gambit-järjestelmä on myös oma lukunsa. Se käydään kyllä läpi yhdessä tutoriaalissa, mutta tuskin avautuu sen perusteella täyteen loistoonsa. Muistelisin, että ensimmäisellä kerralla minulla meni aika pitkään, ennen kuin opin rakentamaan toimivia ja monipuolisia gambit-kokonaisuuksia (enkä tarkoita tällä nyt sitä, että väkertää pelin pelaamaan itse itsensä läpi, kuten jotkut marisivat olevan mahdollista). Uusille pelaajille gambitit voivat siis aiheuttaa päänvaivaa, mutta suosittelen kyllä niihin perehtymistä.

Jos siellä ruudun toisella puolella on joku, joka nyt ensimmäistä kertaa on tarttunut peliin, kuulisin erittäin mielelläni fiiliksiä ja kokemuksia. Jätä kommenttia!


Missä mennään?


Olen edennyt pelin parissa aika reippaasti. Torstai-iltana pelikello ylitti 30 tuntia ja sain torstaina myös avattua kaikille kakkosammatin. Valintani olivat samoja, joita olin jo etukäteen miettinytkin eli:

Vaan - Red Battlemage / Shikari
Balthier - Machinist / Time Battlemage
Fran - Black Mage / Archer
Basch - Uhlan / Foebreaker
Ashe - Knight / Bushi
Penelo - White Mage / Monk

Toistaiseksi yhdistelmät ovat tuntuneet paitsi toimivilta, myös erittäin kivoilta. Kahden ammatin kehittäminen tuo oman haasteensa, kun joutuu surffaamaan kahden eri lisenssilaudan välillä, mutta se on hauskaakin. Kerään mieluusti lisenssipisteitä, jotta pääsen sitten laittelemaan niitä taas laudalle. Se on koukuttavaa! FFXII onkin niitä harvoja pelejä, jotka saavat minut aidosti innostumaan grindaamisesta.

Olen kokeillut myös trial modea pari kertaa. Ajattelin, ettei se olisi minun juttuni, mutta yllättävää kyllä, se on viihdyttänyt. Ensimmäisellä yrittämällä pääsin läpi 10 ensimmäistä tasoa eikä se lopulta tuottanut edes vaikeuksia. Yhdestoista sitten palautti minut maan pinnalle, kun taistelu ei edennyt mihinkään. Useita leveleitä myöhemmin testasin uudestaan ja pääsin tasoon 15 asti. Hämmentävää on, että voitin jopa trialin Elder Wyrmin, vaikka olin varma, että homma kaatuu siihen. Elder Wyrm on aina ollut minulle pelissä se ensimmäinen kunnon kompastuskivi. Tiukkaa se teki nytkin (varsinkin kun hahmot olivat vielä hitusen alilevelitettyjä), mutta siitä huolimatta peto kaatui. Tosin seuraavaan taisteluun lähdettiin siten, että osa porukasta oli kupsahtanut ja muut kärsivät esim. sapista. Sitä matsia en sitten enää voittanutkaan.

Sivutehtäviä ja hunteja olen tehnyt pitkin matkaa, mutta kaikkein haasteellisempia jo avautuneita en ole käynyt vielä hoitelemassa. On kuitenkin kiva pelata vaihteeksi niin, etteivät aivot koko ajan huutele tarinan perässä juoksemiseen. Uusien pelien kohdalla en yleensä malta kunnolla keskittyä sivujuttujen tekemiseen, koska tarina vetää minua mukaansa niin lujaa. Nyt kun se on tuttu, kärsivällisyyteni riittää sivutehtäviin paremmin. Olenkin siis edistänyt juonta lähinnä sitten, kun muuta tekemistä ei ole enää tullut vastaan tai sen vaatimukset ovat ylittäneet siihen mennessä haalitut kykyni.

Myös muutama trophy on tarttunut matkaan. Näitä varten en ole oikeastaan edes nähnyt vaivaa vaan ne ovat tulleet muun puuhaamisen yhteydessä.

  • Assault Striker
  • Spellslinger
  • Blood Dancer
  • The Unrelenting
  • Wayfarer
  • Plunderer
    Privateer
  • For the Homeland 
  • Galbana Bloom 
  • A Traitor Redeemed 
  • Fated Meeting 
  • The Mist Seethes

Innolla eteenpäin


Ensimmäinen viikko pelin parissa on ollut kaiken kaikkiaan mahtava. En siis malta odottaa sen jatkamista. En oikeastaan edes muistanut, miten Final Fantasy XII:ta rakastankaan. Tiedän, että olen puhunut siitä paljon, mutta vasta nyt todella tunnen sen. Fiilis, joka oli tuttu vuosia sitten, on tullut rymisten takaisin. Varmasti se taas aikaa myöten laimenee, mutta juuri nyt aion nauttia siitä täysillä.


Lue myös


The Zodiac Age -päiväkirja osa 1: Ammatinvalintaa
The Zodiac Age -päiväkirja osa 2: Trophyt

Miltä peli on sinusta nyt alkuun tuntunut? Mikä on parasta? Entä tökkäiseekö jokin asia?


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Historiani pelaajana

Polkuni pelaajana on kulkenut jossain määrin mutkittelevaa tietä, jotta olen päässyt nykyiseen pisteeseen. Päätin hieman avata, miten pelaamiseni lapsena ja nuorena erosi aikuisuudesta. Jännityksellä myös odotan, mitä tuleman pitää. Tämä matka ei missään nimessä ole ohitse.



Olen puhunut tästä aiheesta ennenkin, mutta välillä on kiva palata vanhoihin juttuihin. Tieni pelaajana ei aina ole ollut ihan yksinkertainen vaan mutkia on mahtunut matkaan. Nykytilanteeseen olen kuitenkin muuten erittäin tyytyväinen, mutta ei haittaisi, jos arjesta pystyisi irrottamaan peleihin vielä muutaman tunnin lisää.

Lapsuuden autuus ja helppous


Varmasti aika monelle 80-luvulla syntyneelle erilaiset videopelit olivat osa lapsuutta. Toki kaikki eivät pelanneet, mutta luulisin, että aika monet kuitenkin. Ainakin meidän pienellä ala-asteella kaikki vähintäänkin tiesivät peleistä ja useimmat olivat vähintäänkin niitä kokeilleet. Kavereiden luokse myös saatettiin mennä pelaamaan niitä pelejä, joita kotoa ei löytynyt.

Minun lapsuuteni pelejä olivat erityisesti Commodore 64:n "putkimiespeli", Dallas (josta en oikeastaan ymmärtänyt mitään, iskän pelejä taisi olla) ja hirsipuu sekä Nintendon Little Samson,  Segan Sonic 2 ja PC:n "tykkipeli". Ne löytyivät kotoa, joten niitä pääsi pelaamaan usein. Tosin miltei yhtä usein päädyin katsomaan vierestä, kun pikkuveli pelasi jotain noista. "Tykkipeliä" pelasimme yleensä yhdessä toisiamme vastaan.

Tuolloin pelit olivat luonnollinen osa muuta elämää. Kukaan ei kyseenalaistanut pelaamista, ellei laitteen ääressä viihtynyt sopimattoman pitkään. Mutta jos kävi ulkonakin ja teki välillä kaikkea muuta, sai viettää pelituokionsa rauhassa ilman kritiikin häivääkään.

Toki huonoja puoliakin oli. Pelejä oli saatavilla varsin rajoitetusti, koska niiden hankkiminen oli vanhempien suopeudesta kiinni. Tästä syystä saimmekin vain yhden pelin per konsoli, mikä näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu kyllä enemmän tuhlaamiselta kuin säästöltä. Commodore 64:lle sentään oli useampi peli, koska se oli isän laite ja hän vastasi sen hankinnoista oman makunsa mukaisesti, samoin PC:llä oli useampia ilmaisia, vaikkakin lähinnä viihdyttiin tuon "tykkipelin" parissa.

Nuoruuden kaksoiselämä ja siitä vapautuminen


Yläasteikäisenä pelitilanteeni muuttui huomattavasti. Pikkuveli pelaili PC:llä useinkin, mutta minulla ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia. Joskus tosin pelasimme Wormsia yhdessä. Silloisella seurustelukumppanilla oli kuitenkin PlayStation, jota sain käytellä aika vapaasti. Tutuiksi tulivat sellaiset sarjat kuin Tekken, Tomb Raider, Resident Evil, Dino Crisis ja GTA. Aika monia pelasimme yhdessä ja joissain peleissä olikin tapana, että minä ratkoin pulmatehtävät ja seurustelukumppani hoiti sitten taistelun tms. Hyvää tiimityötä.

Tuon seurustelusuhteen päättyminen katkaisi hetkeksi yhteyteni PlayStationin kanssa. Hengailinkin tuolloin aika paljon omien naispuoleisten kavereiden kanssa, eikä heistä kukaan tiettävästi pelannut, saati ollut edes kiinnostunut sellaisesta "poikien puuhasta". Pidin siis suuni aika visusti kiinni mielenkiinnon kohteistani tässä seurassa. Asuin kuitenkin kaukana näistä kavereista, joten kotinurkilla aloinkin hengailla poikaporukassa ja pääsin vihdoin tutustumaan Final Fantasy -pelisarjaan, joka avasi minulle pelaamisen mahdollisuudet aivan uudella tavalla. Oli pakko saada omat pelit ja oma PlayStation, mihin sitten upposivatkin ensimmäiset itse tienatut markat. Jotenkin  minulle jäi tunne, että vanhemmat eivät olleet täysin tyytyväisiä hankintoihin, vaikka pikkuveljelleni oli hankittu Nintendo 64 ja hänellä oli PC omassa huoneessaan.

Lukioikään mennessä olikin edessä kaksoiselämä. Koulussa piti pitää kulissit pystyssä ja keskittyä ns. tyttöjen juttuihin. Ei sillä, etteivätkö naisellisiksi luokitellut jutut minua kiinnostaisi, en vain ole koskaan ollut innostunut pelkästään niistä. Siispä koulussa puhuttiin kouluasioiden lisäksi pojista, meikeistä, vaatteista, laittautumisesta ja viikonlopun kosteista suunnitelmista, joihin minulla tosin oli heikosti rahaa, koska pelit olivat aika kalliita budjettiini nähden.

Vapaalla meno oli toinen. Perjantaisin saatoin kyllä lähteä keskustaan pitämään hauskaa tyttöjen kanssa, mutta arki-illat ja muu osa viikonlopusta oli varattu pelikaveriporukalle ja peleille. Ensimmäinen oma pelini oli Final Fantasy VIII ja sitä seurasivat pian myös Final Fantasy VII ja Final Fantasy IX, johon rakastuin vielä palavammin kuin kahteen aiempaan osaan. Myös ensimmäisiä Tomb Raidereita tuli hankittua omaksi, mutta niitä en pelannut yhtä innokkaasti.

Pojille en puhunut siitä, mikä meno oli tyttöjen kanssa, koska en halunnut pudota porukasta. Tytöille jätin samasta syystä kertomatta, mitä oikeasti tein iltaisin. Se oli joskus vähän kinkkistä, mutta jotenkin onnistuin luovimaan lukion loppuun, jolloin sitten päätin, että bilettäminen on oikeasti tosi tylsää ja putosin tyttöjen piirin ulkopuolelle kokonaan. En edes muista nähneeni tuolloisia "parhaita kavereitani" enää ylioppilasjuhlaillan jälkeen.

Kaksoiselämä jäi taakse ja hetken pelailinkin varsin vapautuneesti. Parikymppisenä kuitenkin lähipiiri heitti hieman kapuloita rattaisiin mm. vihjailemalla minun olevan liian vanha (poika)lasten puuhiin ja jossain vaiheessa yritinkin jättää pelaamisen sikseen, kunnes kutsu kävi liian voimakkaaksi. Kohdalle osui myös seurustelukumppani, joka itse kyllä pelasi, mutta arvotti minun pelaamani pelit pahimman luokan roskaksi. Alkuun nielin puheet, mutta lopulta asenteeni kääntyi toiseen suuntaan. Nykyisin näytän todennäköisesti keskaria jokaiselle, joka tulee sanomaan minun pelaavan roskaa ja käskee lopettaa ympäristöni saastuttamisen kuonalla. Onneksi tällaisia tyyppejä ei ole enää kohdalle osunut.

Aikuisuuden ja pelaamisen haasteet


Kun aloin hiljalleen siirtyä nuoruusvuosista aikuisuuteen ja samalla opiskeluista työelämään, sain huomata, ettei pelaaminen ole harrastus, josta kannattaa mainita sen enempää työhaastattelussa kuin kahvipöydässäkään. Sillä sai aikaan pitkiä katseita ja ääneen esitettyjä epäilyksiä peliriippuvuudesta. Pidin siis pitkään töissä matalaa profiilia asian suhteen.

Työpaikan vaihtuminen tosin muutti asian. Liekö kyse siitä, että uudet työkaverit olivat pääsääntöisesti tekemisissä alle 25-vuotiaiden kanssa ja pelit sitä kautta tutumpia. Suhtautuminen oli pääasiassa positiivista, kun jollekulle harrastukseni selvisi ja löytyipä joskus joku, jonka kanssa saattoi tauolla jutella vaikkapa Final Fantasy VII:stä, ja toisinaan minulta kysyttiin, mikä peli kannattaisi hankkia muksulle joululahjaksi.

Nykyisin tuntuukin siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä rennommin myös ympäristö suhtautuu pelaamiseeni. Minulta ei enää kysellä, milloin ajattelin kasvaa aikuiseksi ja lopettaa lapselliset harrastukseni. Touhuihini suhtaudutaan joko olankohautuksella tai kiinnostuneena. Ympäristö ei enää tuomitse jatkuvalla syötöllä ja se on muuten todella vapauttavaa.

Aikuisuus on kuitenkin tuonut pelaamiseen uusia haasteita. Vaikka ympäristön paineet ovat hävinneet ja rahaa pelien hankkimiseen on pääsääntöisesti riittävästi, on resurssipula iskenyt toiselta suunnalta. Aikaa ja jaksamista ei ole enää samalla tavalla. En voi kuvitellakaan pelaavani kahta tai kolmea päivää putkeen muutaman tunnin yöunilla tai ylipäätään käyttäväni koko päivää pelkästään pelin parissa kuin korkeintaan hyvin satunnaisesti. On niin paljon kaikkea muutakin.

Toki on totta, että monesta asiasta voi karsia. Paljon turhaa tauhkaa onkin matkan varrella pudonnut, mutta sitten on asioita, joista en halua pelaamisen takia luopua. Blogit ovat yksi tällainen, muu kirjoittaminen toinen, ja kyllä ihmisiäkin on välillä kiva ehtiä tapaamaan.

Pelaaminen onkin nykyisin pakko tasapainottaa elämän muiden osa-alueiden kanssa, kun nuorempana sille pystyi uhraamaan paljon suuremman siivun vapaa-ajasta. Ehkä näin on kuitenkin hyvä.

Lue myös



Millainen sinun historiasi pelaajana on? Onko se sisältänyt erilaisia vaiheita?


http://www.pelit.fi/