sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Tales of Zestirian hahmopohdinnat 2: Lailah, Edna ja Zaveid

Tales of Zestirian hahmot jäivät mieleen ja olivat mielenkiintoisia. Aiemmin en ole yhtä vahvasti Tales-pelien hahmoihin tykästynyt, mutta Zestirian tarjoama kaarti ei aiheuttanut suuria ärtymyksiä vaan osoittautui tykättäväksi. Tällä kertaa puheenaiheena ovat Lailah, Edna ja Zaveid.

Postaus sisältää spoilereita, teitä on varoitettu.

Jos Dezel ja Rose olivat suosikkihahmojani Tales of Zestiriassa, eivät muutkaan huonolle sijalle jääneet. Kaikki hahmot olivat ainakin jollain tapaa kiinnostavia, vaikka ihan jokaiseen en kehittänytkään läheistä suhdetta. Heistä kuitenkin jaksoi välittää ja heidän edesottamuksiaan seurata. Hahmojen väliset keskustelut olivatkin yksi pelin suola.

Lailah - paatunut salailija


Minulla alkaa olla hieman hatarat muistikuvat Lailah'sta, koska pidin monen kuukauden tauon Zestirian pelaamisessa. Tarinan loppupuoli on siis huomattavasti paremmassa muistissa kuin sen alku.

Lailah kuitenkin teki heti vaikutuksen. Hän onnistui ärsyttämään salailullaan, mutta toisaalta sama juttu on yksi hänen viehättävistä puolistaan. Uteliaana olisin tietenkin heti halunnut tietää, mitä hän nyt oikein salailee, mutta tarinan kannalta oli parempi vaihtoehto, ettei hän heti laulanut muille hahmoille kaikkia tietojaan. Myös hänen hyvin läpinäkyvä tapansa väistellä kiusallisia kysymyksiä oli omalla tavallaan hauska, vaikka ehkä välillä aiheutti päänpuistelun jos toisenkin.

Kaiken kaikkiaan Lailah'n menneisyys paljastui lopulta melko surulliseksi. Minua harmitti aidosti, ettei hänen avioliittonsa toteutunut vaan hän jatkoi elämäänsä yksinäisenä. Todennäköisesti Lailah kantaa sisällään paljon suurta tuskaa, vaikkei se hänen käyttäytymisestään suoranaisesti välitykään. Lailah on siis salailun mestari silloin, kun oikeasti haluaa pitää toiset pimennossa asioistaan.

Edna - yksinäinen aikuinen pikkutytön kehossa


Edna näyttää pikkutytöltä, mutta on sitä ilmeisesti vain ulkomuodoltaan. Ikävuosia hänelle on kertynyt reilusti. Välillä hän antaakin itsestään hyvin aikuisen ja sarkastisen vaikutelman, välillä pienen tytön ikävä isoveljen luo puskee pintaan.

Edna ei edes alun perin halunnut liittyä Soreyn tiimiin. Hän oli omistanut elämänsä lohikäärmeeksi muuttuneen isoveljensä pelastamiselle. Samalla hän halusi puolustaa veljeään kaikilta, jotka olisivat halunneet hankkiutua eroon vaarallisesta pedosta. Soreyn lupaus veikkapojan pelastamisesta sai Ednan pään kääntymään ja hänet liittymään joukkoon.

Matkan varrella isoveli tuntui unohtuvan. Ednan osalta parhaiten jäivät mieleen hetket, kun hän piikitteli Mikleota (tai Meeboa, kuten hän sanoo, paras lempinimi ikinä!) ja sulautui osaksi yhdessä matkustavaa ryhmää. Pidin Ednan sarkastisesta tavasta kommentoida asioita sekä hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä välisestä ristiriidasta.

Muistaakseni Ednan veljen pelastamiseen ei päätarinan myötä palattu vaan lopullinen ratkaisu taidettiin saada sivutehtävänä. Jos pelaaja haluaa paahtaa juonessa eteenpäin eikä enää palaa vuorelle, jossa lohikäärme asustaa, voi koko jutun skipata täysin. Onneksi olin sen verran utelias, että sinne tuli raahauduttua, vaikkei kartta ollut se kaikkein miellyttävin.

Zaveid - hyvä paha poika


Zaveid on olemuksensa puolesta hahmo, johon olisin voinut tykästyä paljonkin. Ehdin kuitenkin kiintyä Dezeliin vahvasti ja Zaveid työnnettiin hänen tilalle, ennen kuin suruaikani oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Sydämeni ei ehtinyt toipua järkytyksestä ja siksi sulkeutui Zaveidilta. En kyennyt antamaan hänelle kunnollista mahdollisuutta.

Zaveidin ja Ednan kohtalot kietoutuvat yhteen. Zaveid on ollut Ednan isoveljen kaveri ja luvannut tälle huolehtia Ednasta. Hänellä on myös vakaa aikomus päästää lohikäärmeeksi muuttunut seraphi kärsimyksistään, mutta Edna on luonnollisesti eri mieltä asiasta. Siksi kaksikon välillä onkin suuria ristiriitoja pelin alkupuolella.

Ylipäätään tarinan alussa Zaveid näyttäytyy pahiksena ja sellaiseksi häntä epäilinkin, varsinkin sen jälkeen, kun Dezel liittyi joukkion jatkoksi. Sorey tarvitsi vain yhden seraphin elementtiä kohden ja sekä Dezel että Zaveid edustavat tuulta. Zaveidille ei siis ollut paikkaa Soreyn tiimissä, hänen täytyi olla vastapuolella. Olinpa pahasti väärässä!

Zaveidista jäi myös mieleen hänen paidattomuutensa, joka ärsytti minua. Kyllä, se kuului selvästi osaksi paha poika -imagoa, mutta silti olisin mieluusti kiskonut edes jonkin rievun hänen yläosansa peitoksi. Valitettavasti tarjolla olivat vain Dezelin vaatteet ja niitä en voinut Zaveidille laittaa. Se olisi ollut rienausta Dezelin muistoa kohtaan. (Voi ei, puhun taas Dezelistä, vaikka piti puhua muista serapheista! Anteeksi.)

Kokonaisuudessaan Zaveid jäi minulle tosiaan etäiseksi. En lämmennyt hänen saapumiselleen osaksi tiimiäni. Hän heitti muiden hahmojen kanssa hauskaa läppää ja iskuyritykset ynnä muut olivat hupaisia. En vain silti saanut hänestä otetta, mutta syytän tästä enemmän itseäni kuin hahmoa. Ehkä myös hieman pelin käsikirjoittajia. Dezelin poistumisen ja Zaveidin saapumisen väliin olisi voinut jättää enemmän aikaa.

Vielä yksi postaus


Tähän sarjaan ilmestyy vielä yksi postaus, jossa käsittelen pohdintojani Soreysta, Mikleosta ja Alishasta. Pysykää siis kuulolla ja seuratkaa blogin päivittymistä!

Lue myös:


Tales of Zestirian hahmopohdinnat 1: Dezel ja Rose



Olisi kiva kuulla, mitä ajatuksia Lailah, Edna ja Zaveid teissä muissa herättivät. Kommentit ovat siis erittäin tervetulleita!

Postausta saa myös vapaasti jakaa somessa, mikäli haluat vinkata kavereillesikin Tales of Zestirian hahmoanalyyseistä.


http://www.pelit.fi/

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ihana World of Final Fantasy

Ostin World of Final Fantasyn jo julkaisupäivänä, mutta sen pelaaminen on ollut katkonaista erinäisistä syistä eikä vähinten siksi, että pelasin Final Fantasy XV:n välissä läpi. Pelkäsin spoilaantuvani sen osalta helpommin kuin WoFF:n, joten oli järkevää vaihtaa peliä siinä kohtaa. Nyt olen kuitenkin palannut pallopäiden maailmaan. 

Lieviä spoilereita voi olla luvassa, jos käyt tästä eteenpäin!

Kiva kokonaisuus


World of Final Fantasy eli tuttavallisemmin WoFF on osoittautunut hauskaksi ajanvietteeksi. Kuten olen jo aiemmin sanonut, se ei ole sellainen kevyt välipala, joksi sen kuvittelin. Se on ihan kunnon peli, kunnon Final Fantasy, joskaan pieniä Pokémon-viboja ei voi välttää (näin tosin sanoo taskuhirviöitä koskaan pelaamaton ihminen).

WoFF:n maailma on todella kaunis, joskaan sen tyyli ei ehkä kaikkien makuun iske. Itsekin hieman karsastin hahmojen ulkonäköä alun alkaen, mutta loppujen lopuksi tyyli on suloinen ja ihan hauskakin. Olen oppinut rakastamaan sitä.



Peli ei kuitenkaan ole vain kaunis katsella. Se on mielenkiintoinen ja hauska pelata. Tosin joskus satunnaistaistelut tuntuvat venyvän minun kärsivällisyysmittarillani vähän turhan pitkiksi. Oma vuoro tulee harvakseltaan ja odottelemaan joutuu paljon (ehkä on aika kääntää wait-mode active-modeksi?). Minua myös ajoittain rassaa kerättävien hirviöiden paljous, kun niitä pitäisi vielä jaksaa kehittääkin. Toisaalta ne ovat kivoja, toisaalta tekevät pienen, sisäisen perfektionistini hulluksi. Peliin saisi uppoamaan tuntikausia aikaa pelkästään sillä, että metsästää ja keräilee hirviöitä taisteluista. 

Koska taistelut toisinaan pitkittyvät ja niitä tulee tiheään, saattavat myös luolastot tuntua pitkiltä. Ne eivät edes aina välttämättä sitä ole, mutta kulkemiseen kuluu paljon aikaa juuri taisteluiden takia. Tuttua juttua vanhemmista Finaleista, muttei välttämättä juuri sitä, mitä olen kaivannut. Tosin eipä ole toistaiseksi tarvinnut erikseen pysähtyä grindaamaan, kun leveleitä kertyy jo pelkästään eteenpäin tallustelemalla.

Tenhoava tarina


Myös Squall ja Edgar ovat osa tarinaa
Minua kiinnostaa peleissä aina tarina. WoFF:a on nyt takana tätä kirjoittaessa noin 23 tuntia ja tarina on vasta avautumassa. Se kertoo toisaalta muistinsa menettäneistä taikakaksosista, joiden äiti on kadoksissa, toisaalta merkillisestä maailmasta, joka kärsii salaperäisen vihollisen ikeessä. Nämä asiat toki nivoutuvat koko ajan tiiviimmin yhteen, mutta tähän mennessä on löytynyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Jälkimmäisiä odotankin innokkaasti.

Koko ajan tulee mietittyä, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu ja mitä kohta mahtaa tapahtua. Kenet tapaan seuraavaksi? Tarina punoo vanhat Final Fantasyt yhteen kiehtovalla ja kummallisella tavalla siten, että osat pystyy tunnistamaan, mutta ne luovat uuden kokonaisuuden. Kaikki ei välttämättä aina mene niin kuin olisi odottanut. Vanhalle sarjan fanille tämä onkin jännittävää ja mielenkiintoista. Sen sijaan en osaa sanoa, miltä kaikki uudesta pelaajasta näyttäytyy. 

Jos lukijoissa on joku, joka on päättänyt perehtyä sarjaan tämän pelin kautta, ilmianna itsesi. Haluan kuulla kokemuksestasi! 
(Muutkin saavat toki kertoa, lukijoiden näkemyksiä on aina ihana päästä vilkaisemaan.)

Hauskat hahmot


Kaksoset Reynn ja Lann eivät ole kiinnostavimmat FF-hahmot ikinä. He ovat kuitenkin ihan kivoja, kunhan tottuu ääliöläppään, jota pelissä lentää miltei jatkuvalla syötöllä. Kaikkien makuun se ei istu ja minullakin meni tovi sen nieleskelemisessä. Jotenkin kummasti tykästyin kuitenkin.

Näin vanhan fanin näkökulmasta kiinnostavimmiksi nousevatkin aiemmista Final Fantasyista tutut hahmot. He eivät toki ole kovin syvällisiä jo pelkästään siksi, että hahmoja on peliin mahdutettu todella monta ja yksittäisen hahmon ruutuaika jää siten vähäiseksi (varsinkin, jos ei tee hahmokohtaisia sivutehtäviä). Heissä on kuitenkin yleensä ripaus tuttuutta, joka vähintäänkin nostaa hymyn huulille ja kutkuttelee nostalgia-tuntosarvia.

Toisaalta osaavat hahmot yllättääkin. On pakko myöntää, että hämmästyin, kun Final Fantasy VIII:n Squall "Go talk to the wall" Leonhart piti ehkä pisimmän monologinsa ikinä! Ja vielä ystävälliseen sävyyn! Mitä taikuutta tämä on? Squall tosin ilmeisesti hengaa Edgar Figaron (Final Fantasy VI) kanssa. Voisiko olla, että hän on oppinut avoimemmaksi?


Summonerit ovat tärkeässä roolissa

Jokaiselle tutulle hahmolle on myös keksitty tarinaa sen verran, ettei hänen esiintymisensä pelissä tunnu irralliselta. Kaikki näyttää nivoutuvan yhteen ja erityisen merkityksellisiksi tuntuvat nousevan eri Final Fantasyjen summonerit. Heti alkuun pääsin tapaamaan Yunan, mutta hänen jälkeensä ovat tulleet myös Rydia ja Eiko. Pahikset taas haluavat kaapata summonerit itselleen, joten heidän täytyy olla vielä tärkeässä roolissa tarinan edetessä.

Onnellinen odotus


Sen verran hyvin WoFF on saanut minut mukaansa, että seuraavia tapahtumia odottaa innoissaan. Kaikki luolastot eivät ole olleet sitä suurinta herkkua ja myönnettävä on, että esimerkiksi Alexander Big Bridgellä saattoi muutama ärräpää lennellä. Kokonaisuus on silti plussan puolella ja ehdottomasti haluan nähdä tarinan kaikki käänteet. 

Siispä eteenpäin, tuli mitä tuli!

Lisää samasta aiheesta:


World of Final Fantasyn ensivaikutelma
Final Fantasyn suloinen maailma

Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia pelistä. Sana on vapaa kommenttiboksissa!
Ja hei, jos sinäkin haluat levittää WoFF-ilosanomaa, jaa nyt ihmeessä tämä postaus kavereillesi vaikkapa Facebookissa ja Twitterissä!


http://www.pelit.fi/

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Pikainen kurkistus Tales of Berseriaan

Tales of Berserian demo on ollut jo tovin saatavilla. Päätin sen sitten latailla ja testata, miltä sarjan uusin osa maistuu. Makuhan oli lopulta varsin tuttu, mutta en ole täysin varma sen herkullisuudesta kuitenkaan.



Tales of Berserian demo koostuu kahdesta osiosta, joista toinen on tarinapainotteisempi ja toinen taas enemmänkin taisteluun keskittyvä. Tosin turpakeikkaamaan pääsee molemmissa.

Tuttua huttua


Graafisesti Berseria vaikuttaa jälkeenjääneeltä, mikä johtunee siitä, että Japanissa se julkaistaan PlayStation 3:lle. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että uusien pelien julkaisun kyseiselle konsolille voisi jo lopettaa ja keskittyä tuottamaan laatua PlayStation 4:lle porttauksien sijaan. En nyt sano, että Berseria olisi ruma. Nätti se on ja kyllä sitä katsella kelpaa, mutta PS4:llä pystyisi paljon parempaankin.

Tällä kertaa myös maailma vaikutti tutulta, se on sama kuin Zestiriassa. Aikajanalla Berseria kuitenkin sijoittuu ennen Zestiriaa. Epäilen, että tuttuja hahmoja ei tulla näkemään, mutta normineja ainakin näyttää maastossa vilisevän. Musiikit kuulostivat myös hyvin samanlaisilta kuin edeltäjässä. Toivotaan siis, että saadaan yhtä mahtava tunnaribiisi kuin Zestirian White Light.

Karttasuunnittelu näytti yhtä ankealta kuin Tales-sarjassa usein muutenkin. Maisemat ovat ihan kivat kyllä demossa, mutta mikäli varsinaista peliä testanneita on uskominen, ovat luolastot jälleen kerran tylsiä copy-paste-käytäviä ilman ainuttakaan pulmatehtävää.

Onneksi kuitenkin skittejä riittää ja ne ovat pitkiä! Olisivatpa vielä mielenkiintoisiakin. Voi olla, että tämä asia kuitenkin korjaantuu, kun pääsee demon sijaan varsinaisen pelin kimppuun. Tarinallisessa demossa skitit lähinnä tuskastuttivat ja tylsistyttivät pituudellaan. Osittain tämä johtui varmasti siitä, etteivät hahmot ja heidän motiivinsa olleet tuttuja, joten en osannut kiinnostua randomeista keskustelunpätkistä heidän välillään.

Uudistuksiakin on


Berserian päähahmo, Velvet, ei sovi perinteisen JRPG-sankarin rooliin sitten mitenkään. Hän on ilmeisesti synkällä kostoretkellä ja käyttää jonkinlaisia demonisia voimia. Taistelussakin käytössä on sielumittari, joka hupenee isku iskulta. Tämä asetelma on mielenkiintoisen erilainen ja voi tuoda tarinallisesti tuoreen tuulahduksen.

Taistelusysteemissä on riittävästi tuttuutta, jotta siihen pääsee heti kiinni, mutta on sitä uudistettukin. Koska pelissä tuskin on omassa tiimissä serapheja, Zestirian kaltaista armatize-systeemiä tuskin nähdään. Sen sijaan sieluja voi uhrata erikoisiskuihin. Odotan mielenkiinnolla systeemin tarkempaa avautumista, nyt siihen en vielä kunnolla päässyt sisälle.

Myös skittejä on uudistettu. Enää hahmot eivät seiso rivissä juttelemassa, kuten Zestiriassa, vaan puhuja(t) saa aina oman ruudun, joka lävähtää edellisen tilalle. En täysin mieltynyt tähän kerrontatapaan vaan koin sen lähinnä levottomana ja vaikeana seurattavana. Voipi kuitenkin olla tottumiskysymys, aika näyttää, tykästynkö siihen myöhemmin.

Hyvänä uudistuksena mainittakoon, että Berserian taistelukamera tuntui osaavan asiansa. Zestiriassa raivostuttivat jäätävät kuvakulmat, joiden takia ei pystynyt hahmottamaan, mitä tapahtui eikä aina nähnyt omaa hahmoaan ollenkaan. Berseriassa kamera tuntui pysyvän sopivalla etäisyydellä ja suhteellisen järkevässä kulmassa. Toivottavasti näin on myös varsinaisessa pelissä etenkin ahtaissa paikoissa.

Laimea kokonaisuus


Kaiken kaikkiaan demo ei herätellyt pelihimojani. Uudistukset voivat olla ihan jees, mutta tutut jutut tuntuivat kuluneilta. Tales of Berseriasta tuleekin olo, että tietää jo, mitä saa. Sitä samaa taskulämmintä, mitä usein muulloinkin. Ihan kivan pelin, jota voi pelailla jotain kiintoisampaa odotellessa. Ei huonon kokemuksen, muttei ihan parastakaan.

Tai voihan olla, että olen väärässä! Zestiria yllätti iloisesti ja oli vioistaan huolimatta paras Tales-elämys tähän mennessä. On mahdollista, että Berseria seuraa edeltäjänsä jalanjäljissä ja tekee minuun hyvän vaikutuksen. Tales of Zestiria the X -animen Berseria-jaksot ainakin olivat hyviä.

Kyllä Berserialle pitää siis antaa mahdollisuus, mutta ihan varma en ole, viitsinkö kipaista kaupoille jo julkaisupäivänä 27.1.2017.

Mikä fiilis teille muille jäi demosta? Joko Berseria on varattuna?


http://www.pelit.fi/

Tsekkaa myös nämä:


Tales of Zestiria tempaisi takaisen otteeseensa
Xillia antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa
Tales of Symphonia: Seuraava Tales kehiin