sunnuntai 24. syyskuuta 2017

The Zodiac Age -päiväkirja osa 8: Kun pelaaminen menee suorittamiseksi

Pelaaminen on ihanaa, varsinkin silloin, kun pääsee oman suosikkipelinsä pariin. Silti suorituspaineet voivat alkaa varjostaa kokemusta, jos ei ole varovainen. Minulle on hyvää vauhtia käymässä näin.


Edellinen The Zodiac Age -päiväkirja jäi välistä, kun sunnuntaina 10.9. ei sitten tullutkaan blogipostausta. Sisällöllisesti tästä ei tosin suurtakaan haittaa varmasti tullut, sillä olen nyt edistänyt peliä melkoisen rauhalliseen tahtiin. Itse asiassa viime päivinä olen pelaillut enemmän Ys VIII: Lacrimosa of Danaa kuin Final Fantasy XII:ta.

Kun löysin itsestäni pienen suorittajan


Kun lähdin pelaamaan FFXII:ta uudestaan, minulla oli ajatuksena tehdä pelissä mahdollisimman paljon, mutta ei kuitenkaan hankkia itselleni ähkyä. Tärkeimmät syyt, miksi pidän juuri kyseisestä pelistä, ovat sen tarina ja hahmot. Halusin siis nauttia erityisesti näistä elementeistä ja elää vanhan kokemuksen uusiksi, mutta toisaalta saada jotain uuttakin irti eli lähteä koettelemaan niitä omia rajoja.

Ja niitä on kyllä koeteltu. Olen löytänyt itsestäni nimittäin uuden puolen, jota kutsun maaniseksi suorittajapelaajaksi, vaikken nyt oikeasti vielä maanisella tasolla olekaan. Mitä ihmettä tapahtui?

En ole oikeastaan koskaan peleissä juossut palkintojen perässä. Tasan yhdessä pelissä olen hankkinut platinapalkinnon ja senkin siksi, että huomasin sen onnistuvan varsin helposti (Final Fantasy Type-0). Vaikka trophyt ovat kivoja, ne ovat kuitenkin vain digitaalisia pystejä.

Toisaalta nuo digitaaliset pystit ovat symboli siitä, että olen saanut jotain tehtyä. Olen ehkä läpäissyt pelin tai voittanut tosi vaikean vihollisen. Ne voi siis nähdä saavutuksina ja toisaalta oman pelaajastatuksen nostatuksena. Olenhan taas vähän kovempi, kun tämänkin aidan onnistuin ylittämään.

Olen kuitenkin se tyyppi, joka pelaa monet pelit helpolla vaikeustasolla siksi, että on nauttimassa vain tarinasta ja kokemuksesta. Silloin ei oikein voi puhua statuksen nostamisesta ja saavutuksista enkä tosiaan ole kokenut sitä edes tarpeelliseksi. Motivaationi on ollut toisaalla.

Mutta nyt... huomaan tuijottelevani FFXII:n trophy-listaa silmät kiiluen. Noin monta puuttuu vielä! Juonipalkinnoista en stressaa, koska ne tippuvat kyllä aikanaan suoraan kouraan, mutta sitten ne muut. Minulla on nimittäin jäljellä vain niitä vaikeita trophyja.

Minua oikeasti hämmentää, miksi olen saanut trophyista tällaisen pakkomielteen. Tulin siihen tulokseen, että ainakin osa tekijä on peli itsessään. Tykkään siitä valtavan paljon ja tavallaan en halua sen loppuvan, vaikken kaikesta tekemisestä nautikaan. Haluaisin myös tehdä pelille kunniaa saavuttamalla siinä kaiken saavutettavissa olevan. Sen lisäksi olisi tietysti hienoa, jos voisi sanoa saaneensa sen platinapalkinnon.

Kaipa minuun on iskenyt ahneus ja kunnianhimo, joista varsinkaan jälkimmäinen ei ole kovin tuttu vieras tunnerepertuaarissani (paitsi ehkä kirjoittamisen suhteen). En oikein osaa sanoa, onko tämä huono vai hyvä juttu.

Saavutuksia kahmimassa


Saavuttamattomien trophyjen listallani roikkuu vielä erilaisista vaikeista hunteista saatavia pystejä ja pari esperiä (Ultima ja Zodiark). Osan näistä hunteista olen tehnyt aiemmin, mutta osaa en. Kaikkia espereitä en ole koskaan saanut, sillä en ole jaksanut panostaa tarpeeksi. Samasta syystä ne vaikeimmat huntitkin ovat jääneet tekemättä.

Ensimmäinen takapakki tuli, kun yritin Fafnirin kimppuun 50-levelisillä hahmoilla. Eihän siitä nyt mitään tullut. Tämän seurauksena teinkin päätöksen peruuttaa edelliseen tallennukseen ja siten heivata Reddasin vielä pois tiimistä. Keräsin hahmoille 20 leveliä lisää, ennen kuin hain Reddasin jälleen matkaan.

Koska Fafnirin pelko kummitteli yhä takaraivossa, päätin sen sijaan yrittää Deathgazea. Sen kanssa minulla ei ensimmäisellä pelikerrallani ollut mitään vaikeuksia, joten menin taisteluun luottavaisin mielin. Noh, Deathgaze ei saanut minua hengiltä, mutta enpä minäkään saanut sitä kaatumaan. Mokoma nimittäin heitti renew'tä uudestaan ja uudestaan aina, kun olin likellä voittamista. Kun viidennen kerran jaksoin yrittää limbossa pyörivää taistelua, onnistuin kuitenkin tekemään niin paljon vahinkoa, että sain pedon aisoihin. Hi-ethereitä ja hermoja kului, mutta menihän se vihdoin. En ymmärrä, miten tämä muka oli ensimmäisellä kerralla helppoa.

Kävin välissä hoitamassa pari muuta huntia, jotka sulivatkin sitten käsiin ennen kuin kunnolla tajusin taistelun alkaneen. Tästä rohkaistuneena uskaltauduin Fafnirin perään ja sain senkin pedon lopulta kaatumaan, mutta taistelu oli edelleen tiukka ja ajoittain jopa kuumottava.

Tämän jälkeen suuntasin ihan vain huvikseni Montblancin juttusille, jolloin minulle selvisi, että Behemoth King -huntti on avautunut (en muistanut sen avautuvan Fafnirin jälkeen). Totta kai nappasin sen mukaan ja lähdin sitäkin hirviötä metsästämään. Taistelu oli pitkä ja hikinen, mutten voittanut. Nyt olenkin taas taistelulimbossa automaattitallennuksen turvin enkä uskalla muita tallennuksia ladatakaan. Jotenkin se pahuksen Behemoth pitäisi vain voittaa. Siinäpä seuraavaa tavoitetta.

Kunhan tuosta taistelusta on selvitty, on edessä vielä yhden huntin tekeminen ja Ultiman ja Zodiarkin hakeminen. Hiki nousee otsalle jo pelkästä ajatuksesta. Inhoan syvästi Great Crystalissa liikkumista, mutta tällä kertaa oikeasti haluaisin Ultiman. Samalla voisi yrittää kerätä arkuista hyviä romppeita. Henne Minesin syvimmistä syövereistä minulla on niin ikään vain huonoja muistoja, joten Zodiarkin hakeminen on ihan yhtä kuumottava keikka, joskin ympäristönä se ei ole ihan yhtä karsea kuin Great Crystal.

Kun nuo on tehty, voin hetkeksi huokaista ja mennä juoniosuuksia eteenpäin (ellei noiden suorittamisen jälkeen avaudu jotain uutta, johon haluan Reddasin mukaan). Ajatus on toisaalta innostava, toisaalta ahdistava. On kiva, että on tavoitteita, mutta niihin pyrkiminen on työlästä. Välillä tuntuu suorastaan olevan verenmaku suussa, kun olen tottunut paljon leppoisampaan menoon.

Pharoksen jälkeen on kuitenkin palattava niin sanotulle suorituslinjalle. Hunteja aukeaa jälleen lisää, mutta esperit pitäisi olla kasassa, jos nykyinen suunnitelmani vain pysyy kasassa. Ennen kuin liidän pelin loppuun, komuan siis vielä maita ja mantuja ja yritän selvitä taisteluista, joita en ole aiemmin edes viitsinyt ajatella. Tai sitten en. En tiedä vielä. Toisaalta haluan, toisaalta en jaksaisi, joten päätös tulee olemaan vaikea.

Kaikki vaikein trophy minulle taitaa kuitenkin olla trial moden läpäisystä saatava. Olen nyt edennyt tasolle 55 asti (kokeilin viimeksi 50-levelisillä hahmoilla), mutta siinä kohtaa tuli seinä vastaan. Taistelut menevät luonnollisesti koko ajan vaikeammiksi ja olen kuullut huhua, että loppupäästä trialia löytyvät ainakin sellaiset kauhistukset kuin Deathgaze ja Yiazmat. Varsinkaan jälkimmäisen suhteen en ole ollenkaan varma, haluanko yrittää sitä vielä trialissa uusiksi.

Trialin viimeisellä tasolla pääsee kohtaamaan kaikki tuomarit yhtä aikaa, ja tästä taistelusta olen kuullut sellaiset kauhujutut, että se ahdistaa enemmän kuin Yiazmatin loputon kestävyys. Tuomarit kuulemma parantavat toisiaan ja heittelevät elixirejä tuon tuostakin. Jos taas pelaaja käyttää reverseä, osaavat pirulaiset mukautua siihenkin. Huhu myös kertoo, että tuomarit on kaadettava juuri oikeassa järjestyksessä (jota en toistaiseksi tiedä).

Ah-dis-tus.

Onko tässä mitään järkeä?


On ollut varsin miellyttävää heittäytyä Ys VIII:n pariin, koska se peli ei aiheuta minussa mitään isompia trophyn keräilyviettejä. Toki niitä pystejä on kiva saada ja helpot hankitaan, mutta paineita en ota. Siihen peliin osaan siis suhtautua samalla tavalla kuin olen pelien pysteihin ennenkin suhtautunut.

FFXII on siis poikkeus, ei sääntö. Huomasin kuitenkin itsessäni samanlaisia oireita ja tuskastumista, kun ostin kuluneella viikolla Final Fantasy IX:n PlayStation 4:lle ja vilkaisin sen trophy-listaa. Siellä on juttuja, joita en tykkää pelissä tehdä lainkaan (esim. hyppynarun hyppelyä 1000 hyppyä onnistuneesti putkeen, hyvä jos saan kaksi, huoh). Silti minussa heräsi taas kummallinen tarve saada palkinnot.

Miksi? Mikä minussa oikein on vikana?

Luulen, että kyse on siitä, että Final Fantasy XII ja Final Fantasy IX ovat kaikkien aikojen suosikkipelini. Muut pelit jäävät aina hitusen niiden alapuolelle, joten minulla ei ole niihin yhtä voimakasta sidettä. Sen sijaan nämä kaksi aiheuttavat sydämentykytyksiä pelkällä olemassaolollaan ja siksi haluaisin saada niistä kaiken irti. Järkevää se ei silti välttämättä ole.

Kenties pitäisikin ottaa balthiermainen suhtautuminen asioihin ja heittää suorituspaineet romukoppaan.

"I'm only here to see how the story unfolds. Any self-respecting leading man would do the same."

Lue myös


The Zodiac Age -päiväkirja osa 1: Ammatinvalintaa
The Zodiac Age -päiväkirja osa 2: Trophyt
The Zodiac Age -päiväkirja osa 3: Ensimmäiset fiilikset
The Zodiac Age -päiväkirja osa 4: Pohdintoja Baschista päähahmona
The Zodiac Age -päiväkirja osa 5: Ivalicen ihana maailma
The Zodiac Age -päiväkirja osa 6: Esperit
The Zodiac Age -päiväkirja osa 7: Rozarrian keisarikunta

Saatko sinä joskus suorituspaineita peleistä vai keskitytkö nauttimaan kokemuksesta?

http://www.pelit.fi/

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Final Fantasy Type-0:n sivutarina: The Ice Reaper

Luen jonkin verran mangaa aina, kun suinkin ehdin. Tässä alkusyksystä tuli sitten ahmaistua Final Fantasy Type-0 Side Story: The Ice Reaper. Kyseinen mangasarja sisältää kaiken kaikkiaan 5 pokkaria ja keskittyy kertomaan komentaja Kurasame Susayan menneisyydestä.


Mangan sisältö lyhyesti


Manga alkaa kohtauksesta, jonka pelaajat tunnistavat Final Fantasy Type-0:n loppupuolelta. Kurasame on keskustelemassa Caterin ja Ninen kanssa. Sekä Cater että Nine vannovat, etteivät voi unohtaa Kurasamea, vaikka hän kuolisikin tulevassa taistelussa. Tässä kohtaa on tiedettävä, että Rubrumin kristalli pyyhkii eläviltä kaikki muistikuvat kuolleista, jotta heidän ei tarvitsisi kärsiä surua. Unohtamista ei siis käytännössä voi estää.

Tutun kohtauksen jälkeen manga heittää lukijansa Kurasamen nuoruusvuosiin, kun hän itse opiskeli Akademeiassa. Hän ei tullut erityisemmin juttuun oman luokkansa kanssa vaan piti porukkaa typerinä haihattelijoina, kun hän taas itse suhtautui opiskeluun vakavasti ja halusi päästä oikeisiin taisteluihin. Erinäisten tapahtumien seurauksena Kurasame menetti koko luokkansa kolmea luokkatoveria lukuun ottamatta. Vaikka muisto kuolleista pyyhkiytyi hänen mielestään, tapahtunut jätti kaikille selviytyneille trauman. Toisaalta se myös hitsasi heidät yhteen ja niinpä heistä tuli Rubrumin neljä sankaria.

Käytännössä manga käy läpi Kurasamen ja hänen kolmen ystävänsä koettelemukset. Tarina antaa pienen kurkistuksen myös nuorukaisen rakkauselämään, mutta pääpaino on kuitenkin Rubrumin ja Militesin alati kiristyvillä väleillä. Neljä sankaria joutuvat ovella kolkuttelevan sodan pyörteisiin ja lopulta myös sisäisten juonittelujen kohteeksi eikä näistä kokemuksista selvitä osumitta.

Sankarinelikon lisäksi mangassa pyörivät sivuhahmoina myös muutamat pelaajalle ennestään tutut tyypit. Kurasame on hyvissä väleissä Kazusan (hullu tiedemies, joka tekee kyseenalaisia kokeita 0-luokan oppilaille) ja Eminan (kaikkien kuumotteleva nuori nainen) kanssa. Tästä syystä heitä näytetään usein, ja fujoshien iloksi manga vihjaa hyvin vahvasti, että Kazusalla saattaa olla jonkinlaisia kuumotuksia Kurasamea kohtaan. Näiden kahden lisäksi mukana pyörii tonberry, joka pelissäkin tavataan Kurasamen seurassa, sekä cactuar, joka juoksentelee Akademeian ympäristössä. Nämä kaksi ovat varsin sympaattisia ja suloisia hahmoja ja ansaisisivat melkeinpä oman yonkoma-mangansa (neliruutuinen lyhyt sarjakuva).

Mangan ja pelin kokonaisuus




Piirrosjälki mangassa miellytti silmääni ja tuki mielestäni pelin tyyliä. Tarina itsessään on hyvin vakavahenkinen, mutta koomisia kevennyshetkiä mahtuu kuitenkin mukaan japanilaiseen tyyliin. Osa näistä voi töksähtää lukijalle, joka ei ole tottunut manga- ja animetyyliseen kerrontaan, mutta minua ne eivät haitanneet.

Kaiken kaikkiaan manga ei kuitenkaan ollut kovin iloinen, mutten toisaalta sellaista odottanutkaan. Pidin siitä, että se tarjosi mahdollisuuden kurkistaa pelin sivuhahmojen menneisyyteen ja teki heidän hahmoistaan syvempiä. Peli toimii erinomaisesti ilman mangaa eikä sitä siis ole pakko lukea pystyäkseen eläytymään pelin tarinaan, mutta manga täydentää kokonaisuutta kivasti.

Pelilliset elementit olivat myös jossain määrin osana tarinaa. Esimerkiksi Rubrumin sotilaat osasivat taikoa ja taikojen nimiä huudeltiinkin taistelutilanteissa toisinaan hyvin ahkerasti. En oikein tiedä, mitä tästä olisi pitänyt ajatella. Tarkoituksenahan on varmasti kertoa lukijalle, minkä sortin taika on seuraavaksi tulossa, mutta toisaalta näkeehän sen sarjakuvakerronnassa omilla silmilläänkin, isketäänkö vihollista tulella vai jäällä.

Manga paljasti myös, mitä hahmoille tapahtuu kuoleman jälkeen. Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista ja lohdullistakin, joskaan en valitettavasti usko, että 0-luokkaa koskevat samat säännöt kuin muita kuolevaisia. Ehkä tällä jutulla paikattiin hieman saamiani traumoja, koska Type-0:n tarina nyt on kaikkea muuta kuin iloinen ja onnellinen.

Viimeisenä herkkuna manga sisälsi välähdyksen siitä, miten asiat olisivat myös voineet olla. Se oli hyvin samantapainen kurkistus toiseen todellisuuteen kuin pelin vaihtoehtoinen loppu, jonka saa avattua pelaamalla pelin kahdesti läpi. Voisin kuvitella kaikkien Kurasamen fanien nauttivan siitä. Itse ainakin nautin. Sokerina pohjalla tässä luvussa vilahtivat myös 0-luokkalaiset lapsina, ja he olivat todella söpöjä. Pikku-spoilerina on pakko mainita, että Queen paljastui luvussa fujoshiksi.

Suosittelen


Mikäli nautit Final Fantasy Type-0:n pelaamisesta, The Ice Reaper saattaa iskeä sinuunkin. Erityisesti suosittelen sitä Kurasamen faneille, sillä hahmo saa todella lihaa luidensa ympärille tämän lisätarinan kautta.

Maailmaa tuntemattomille manga voi kuitenkin olla vaikeasti lähestyttävä. Se tuntuu olettavan, että lukijalle pelin maailma ja lainalaisuudet ovat tuttuja, mikä ei tietysti minua haitannut, mutta voi olla ongelma jollekulle toiselle. Toisaalta varsinaisen tarinan pystyy kyllä nauttimaan sellaisenaan, jos ei anna sen häiritä, ettei maailmaa selitetä yksityiskohtaisesti.

Oletko sinä lukenut kyseisen mangan? Mitä tykkäsit? Luetko muuten peleistä tehtyjä mangoja?

Lue myös


Type-0:n pelipäiväkirja osa 1
Kiinalaista mytologiaa pelissäni
Ristiriitaisten tunteiden Final Fantasy Type-0

http://www.pelit.fi/

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Tales of Berserian hahmopohdinnat 3: Rokurou, Magilou ja Eleanor

Tales of Berserian päähahmoista on käsittelemättä vielä kolme. Näistä kolmesta kirjoittaminen oli minulle ehkä kaikkein vaikeinta, joten fiksusti jätin sen puuhan viimeiseksi. Nyt siis käsittelyssä Rokurou, Magilou ja Eleanor.


Rokurou


Rokurou on 22-vuotias Rangetsu-klaanin samurai, joka on sairastunut daemonblightiin. Toisin kuin monet muut sairastuneet, Rokurou pystyy kuitenkin pitämään daemonipuolensa kurissa ja jopa hyödyntämään sitä taistelussa (samaan tapaan kuin Velvetkin daemonikättään).

Rokurou liittyy Velvetin rinnalle pelin alkupuolella. He kohtaavat vankilasaarella, jolta Velvet on pakenemassa. Velvet kertoo Rokuroulle, mistä mies voi löytää miekan, joka häneltä on vankilassa riistetty, ja tämän seurauksena mies lupautuu auttamaan Velvetiä, koska Rangetsut maksavat aina velkansa.

Vaikka Rokurou lähtee Velvetin matkaan, hänellä on omiakin tavoitteita. Jo lapsesta asti hän on tapellut isoveljensä, Shiguren, kanssa, mutta sittemmin veljesten välille on tullut oikeakin juopa. Rokuroun tavoitteena onkin voittaa veljensä lopullisesti.

Äkkiseltään Rokurousta saa kuitenkin hahmona varsin kepeän kuvan. Hän heittää läppää, on rento ja ei tunnu suhtautuvan mihinkään kovin vakavasti. Myös kuppi Eizenin seurassa näyttää herralle maistuvan erittäin hyvin. Tästä huolimatta Rokuroulla on taustallaan synkkiä asioita eikä daemonina eläminenkään ole helppoa. Ehkä hän onkin päättänyt asennoitua elämään keveästi helpottaakseen omaa oloaan.

Tavallaan olisin halunnut pitää Rokurousta paljonkin. Alkuun hän kuitenkin onnistui lähinnä ärsyttämään minua, sittemmin muuttui ikään kuin yhdentekeväksi. Hän oli lopulta ihan kiva, mutta jäi juuri sellaiseksi, mitäänsanomattomaksi. En onnistunut kehittämään häneen kunnollista sidettä.

Magilou


Myös Magilou liittyy pelaajan tiimiin jo varhaisessa vaiheessa. Hänet on vangittu samalle vankilasaarelle kuin Velvet ja Rokurou, vaikkei hän tiettävästi ole daemoni. Hän on kuitenkin syyllistynyt lisensoimattoman magian käyttöön eli käytännössä hallitsee samanlaisia kykyjä kuin manaajat, muttei kuitenkaan ole manaaja. Hän kutsuukin itseään suureksi velhottareksi, mutta hänet nähdään noitana.

Magiloun taustatarinaa ei pelin alkupuolella avata juurikaan, mitä nyt vihjaillaan, ettei kaikki ole välttämättä sitä, miltä näyttää. Varsinaiset paljastukset tulevatkin melko myöhään ja mielestäni jäivät aika köykäisiksi. Hänestä olisi voinut kertoa tarkemminkin. Sanottakoon, että myös Magiloulla on omat syynsä lähteä Velvetin matkaan eikä kyse ole puhtaasta auttamisen halusta.

Henkilökohtaisesti en erityisemmin pitänyt Magilousta. Hänen ylipirteä ja ylitsepursuava käytöksensä onnistui nykimään jotain hermoani lähes poikkeuksetta aina, kun hän avasi suunsa. Skitit, joissa hän oli pääroolissa, saivat aikaan syvän huokauksen ja toiveen, että kyseinen skitti loppuisi pian. Mainittava kuitenkin on, että hänen teemakappaleeseensa tykästyin luultavasti enemmän kuin yhteenkään Tales-biisiin koskaan aiemmin (poislukien lauletut avauskappaleet, jotka ovat ihan parhautta).

En tiedä, olisinko pitänyt Magilousta enemmän, jos hänen hahmoonsa olisi päästy syvemmälle. Tiedostan nykyisinkin, että pinnan alla piileskelee myös synkkiä sävyjä, eikä Magilou ole se tyhjäpää, jolta vaikuttaa, mutta tiedostaminen ei riitä pyyhkimään ärtymystäni.

Eleanor


Eleanor on pelin alussa tapahtuvan tulipunaisen yön (Scarlet Night) uhreja. Hän itse selviytyi, mutta hän menetti läheisensä daemoneille. Tästä syystä hän on liittynyt taisteluun daemoneja vastaan ja ryhtynyt manaajaksi. Hän siis aloittaa tarinansa eri puolelta pöytää kuin Velvet ja muut päähahmot.

Pakottavien olosuhteiden vuoksi Eleanor joutuu kuitenkin liittymään tiimiin ja myöhemmin hän saakin tehtäväkseen tarkkailla Velvetin toimia. Lähtökohtaisesti hänen ei voida sanoa olevan muiden kanssa samalla puolella, mutta matkan edetessä hän alkaa nähdä asioita uudessa valossa ja seuraa lopulta Velvetiä loppuun asti.

Eleanor oli Velvetin lisäksi ainoita hahmoja, joilla tykkäsin taistella edes jossain määrin, mutta pelasin hänellä lopulta aika vähän ja keskityin hiomaan taitojani Velvetillä. Minulla oli häneen myös hieman kahtalainen suhtautuminen. Toisaalta pidin hänestä, toisaalta hän ärsytti minua. Neutraaliksi hän ei missään nimessä jäänyt. Mainittakoon, että ajoittain hänen ja Velvetin mustasukkaisuus Laphicetista (malakista, ei Velvetin pikkuveljestä) oli pelin hupaisinta antia. Ottaen huomioon, millainen ihanuus Eizen on eikä Rokuroukaan hullumalta näytä, Laphicet on kuitenkin se, joka saa selvästi tyttöjen sukat pyörimään jaloissa. Eleanorin suhde Laphicetiin onkin varsin mielenkiintoinen. Hän olisi voinut käyttää sitä väärin, koska on tottunut kohtelemaan malakeja aseina, mutta tosiasiassa Eleanor kunnioittaa Laphicetia ja alkaa välittää hänestä varsin syvästi.

Lopuksi


Tales of Berseria oli alkuvuoden mielenkiintoinen pelipläjäys, josta pidin hyvin paljon (varsinkin Tales-sarjan peliksi). En luultavasti ihan hetkeen ole tarttumassa siihen uudestaan, mutta muistelen silti kokemusta lämmöllä. Toki pelissä oli vikansa, mutta mielikuvani on silti pääasiassa positiivinen.

Hahmoja oli kiva pohdiskella tällaisella kepeällä otteella. Huomasin kuitenkin, että pelatessa olisi ehkä kannattanut tehdä muistiinpanoja (milloinkohan oppisin siihen?). Kuukausien kuluessa yksityiskohdat alkavat hiljalleen valitettavasti unohtua. Tästä huolimatta halusin vielä palata hahmoihin ja sanoa edes muutaman sanasen. He ehdottomasti ansaitsivat sen.

Lue myös


Tales of Berserian hahmopohdinnat 1: Eizen, Edna ja Zaveid
Tales of Berserian hahmopohdinnat 2: Velvet ja Laphicetit
Paimenten ja serafien historia Berseriasta Zestiriaan

Mitä sinä tykkäsit näistä kolmesta hahmosta? Onko joku kenties suosikkisi tai inhokkisi?

http://www.pelit.fi/