sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Vaihtoehtoinen juhannus

Normihan on, että juhannuksena lähdetään johonkin kaveriporukalla. Ohjelmassa on mahdollisesti grillaamista ja erinäisten alkoholijuomien nauttimista. Noh, omalta osaltani jälkimmäinen osoittautui huonoksi ideaksi antibioottikuurin takia ja grillaaminenkin jäi sikseen... joskin hyvää ruokaa tuli joka tapauksessa syötyä.

Ajatuksissa oli joka tapauksessa lähteä ystäväni kanssa pyörähtämään johonkin, kunhan olisimme ensin hakeneet mieheni ja tämän veljen Vääksystä. Sinnepäin ajellessa ilma oli niin hirveä, että aloimme vakavasti harkita illan viettämistä toisella tavalla, ja niinhän siinä lopulta kävi, että kun pääsimme takaisin meille, emme viitsineetkään enää raahautua esimerkiksi kaupungille.

Harmittiko? Ei pätkääkään, sillä keksimme jotain paljon parempaa kuin julkinen juopottelu tai muiden juopottelun katseleminen.

Arvoimme tovin, minkä pelin iskisimme koneeseen. Listalla olivat Final Fantasy XII, Final Fantasy X, Final Fantasy X-2, Final Fantasy XIII ja Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus. Ensimmäinen ruksattiin pois listasta, koska olemme sitä ehtineet pelailla aika ahkeraan muutenkin. Kymppi puolestaan on tällä hetkellä meillä kummallakin kesken (eri kohdista), joten päätimme hyllyttää myös sen. Kymppikakkoseen ei kummankaan into puolestaan tainnut riittää, joten lopullinen painimatsi käytiin kahden jälkimmäisen välillä.

Pienten perustelujen (kysymys kuuluu: mihin niitä tarvittiin?) jälkeen päätimme iskeä DoCin sisään pelikoneeseen. Kumpikaan meistä ei ole juuri pelannut räiskintäpelejä, mutta eihän tuollaisten pikkuseikkojen pidä antaa häiritä. Eihän?


Ystäväni aloitti pelaamisen, kun olimme ensin kuolanneet hyvän tovin alkudemoa. Hän taisi selvitä ensimmäiseen portaikkoon asti, minkä jälkeen ruutuun lävähti "Game Over". Tämän seurauksena ohjain päätyi minulle. Kontrollien hakemisessa meni oma aikansa ja kameran hallitseminen tuntui oikeastaan lähes mahdottomalta. Pääsin kuitenkin juoksentelemaan Kalmissa ehkä hitusen ystävääni pidemmälle... lähinnä siksi, että olin ehtinyt oppia ehkä jotain ystäväni yrityksestä. Joka tapauksessa ensimmäisen chapterin loppu ei ollut lähelläkään, kun ruutuun pamahti uudestaan jo tuttu teksti: "Game Over". Hyvä tytöt, näin sitä pelataan oikein taidokkaasti.

(Mainittakoon nyt kuitenkin, että ensimmäistä kertaa edes viitsin yrittää räiskintäpeliä. Ne ovat harvemmin minun makuuni.)

Noh, olimme jo valmiit luovuttamaan ja vaihtamaan kahdentoista pelikoneeseen, kun sähellystämme sivusta seurannut mieheni veli ilmoitti, että hänkin voisi yrittää. Tyrkkäsin ohjaimen siis hänelle, ja sen jälkeen tytöt seurasivatkin kuola suupielestä valuen, kuinka Vincent laittoi äijää kumoon varsin taidokkaasti.

Peliaikaa kertyi vajaat kymmenen tuntia, josta puolituntia meni yleiseen sähläykseen, kun eräät eivät osanneet sitten mitään. Vaikka peli oli lyhyt, se oli varsin... elämyksellinen?

En ole FFVII-fani eikä minusta sellaista tule, mutta pidän eräistä hahmoista kyseisessä pelissä. Vincent on näistä yksi, Yuffie toinen, joten DoC oli minulle kunnon fanipalvelua. Seiska on pelinä hyvä, mutta maailma ei vain nappaa minua niin paljon, että jaksaisin pelistä intoilla... saati sitten päähahmo. Nyt onneksi Cloudin rooli jäi minimaaliseksi, ja tuntui mies paljon tasapainoisemmaltakin kuin ennen, joten siedettävyyspisteet nousivat hieman.

DoC keräsi pisteet myös juonellisesti. Pelissä oli sellaisia käänteitä, joita en olisi osannut arvata. Spekuloimme koko session ajan yhtä sun toista juttua, mutta osassa menimme metsään pahemman kerran. Eräs kohta lopussa oli sellainen, että taisin jopa huudahtaa ääneen silkasta hämmästyksestä. Ei hemmetti sentään!

Lisäksi oli ilo huomata, että peliin oli säveltänyt musiikit Masashi Hamauzu. Toisaalta olisin ehkä kaivannut joihinkin tuttuihin paikkoihin Uematsun kappaleita, mutta mielestäni Hamauzu oli saanut tunnelman kohdalleen. Tyylin myös tunnisti heti, ajoittain tuli Final Fantasy XIII mieleen musiikkien perusteella. Sanoisin, että myös Gackt oli hyvä valinta peliin. En ole hirveästi Gacktia kuunnellut eikä kyseinen artisti lukeudu omien suosikkieni joukkoon, mutta jotenkin pelissä soineet kappaleet vain tempaisivat mukaansa.

Ficcarina kiinnitin tietenkin huomiota parituspuoleen. Vincent x Lucrecia -kuvio tuli hyvin esille flash backeissa jopa siinä määrin, että ruudun ääressä miltei huokailtiin. Ensinäkin nuori Vincent on älyttömän komea ja Lucrecia hyvin kaunis (Sephiroth lienee perinyt otsatöyhdöt äidiltään), toiseksi kyseinen paritus nyt vain on ihana. On sääli, ettei heistä taida olla suomeksi tarjolla fan fictionia. Lukisin nimittäin erittäin mielelläni. Ei kai voi kuin haaveksia, että joku vaikkapa Kristallimaailmassa innostuisi kyseisistä hahmoista kirjoittamaan.

Toinen paritus oli noussut jo yhdeksi suosikikseni, kun pelasin seiskaa joskus kauan sitten. Olin oikeastaan onnistunut jo unohtamaan kyseisen parin, mutta nyt kaikki vanhat fiilikset tulivat ryminällä takaisin. Joku voisi sanoa, että Vincent x Yuffie on vähintäänkin kyseenalainen paritus, mutta minä en osaa tuijotella noita kahta kuin sydämet silmissä. Olen aloittanut heistä ties kuinka monta ficciä saamatta yhtään valmiiksi asti, ensimmäisiä taisin raapustella jo kymmenisen vuotta sitten. Kuten ystäväni totesi, ehkä nyt on korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni. Jeps, tätä tyttöä taidettiin viedä, tosin nyt alkuun ainakin vain one-shotin verran.

Kaiken kaikkiaan peli teki juhannuksestani ainutlaatuisen. Toisaalta oli kurjaa, että se oli niin lyhyt, toisaalta se oli etu, koska oli mahdollista pelata se viikonlopun aikana... tai ylipäätään saada miehen veli pysymään pelikoneen ääressä. Harmittaa myös hieman, että taistelusysteemi on sellainen kuin on. Jos pelin haluaa pelata uusiksi, ei liene kuin auta opetella tosissaan. Räiskintä ei totisesti ole minun lajini, mutta tuon pelin takia voisin jopa harkita siihenkin hieman perehtyväni.

Pelin plussat:
+ Vincent päähahmona
+ Yuffie
+ Masashi Hamauzun musiikit (vaikka tykkään paljon myös Uematsusta)
+ Juonenkäänteet
+ Flash back -osuudet, erit. Vincent x Lucrecia
+ Secret ending
+ Uudet hahmot

Pelin miinukset:
- Loppui liian pian
- Taistelusysteemi, räiskintä ei vain luonnistu minulta

6 kommenttia:

  1. Jees, peli oli nätti ja juonikin tuntui aika onnistuneelta AC:iin verrattuna. Siitä huolimatta itse pidin eniten siitä, että Vincentin ja Lucrecian menneisyyttä selvennettiin vihdoin vähän tarkemmin, ainakin minulle tuli aika paljon ihan uutta tietoa.

    Sisäinen sci-fi- ja fysiikkanörttini taisi myös hihkua riemusta peliä seuratessa, vaikken kuollaksenikaan muista, minkä takia. SND saattoi olla yksi. Kaikkiaan kyllä hieno peli omassa sarjassaan.

    VastaaPoista
  2. No, totisesti. Ehkä DoCissakin on sitä fanipalvelua kiitettävästi, mutta onneksi siinä on myös kunnollinen juoni. AC:n katsominen on jotenkin... emt... työlästä? Tosin ehkä voisi sen ACC:n oikeasti jossain välissä vilkaista vaikka yleissivistyksen vuoksi.

    SND oli joo kyllä kieltämättä kiehtova juttu, samoin se Vincentin ja Lucrecian tarina. Tykkäsin.

    Ja oli ainakin ensimmäinen räiskintäpeli, jonka jaksoin seurata alusta loppuun niin tarkkaan, että vessassa käyminenkin piti ajottaa chaptereiden väliin, jos mahdollista xD

    VastaaPoista
  3. Eeee, tämäpä sattui kun itse olen jo jonkin aikaa harkinnut kyseisen pelin ostamista! Lähinnä Vincentin ja juuri tuon räiskinnän takia. C: Grafiikkakin vaikuttaa mukavalta silmän ruoalta...~

    VastaaPoista
  4. Ihan kannattava ostos kyllä. Itse tuli hankittua jo aika kauan sitten hyllyyn, mutten ollut aiemmin edes avannut koteloa.

    Mulle ei räiskintä tosiaan oikein istu, mutta jos tykkää siitä ja Finaleista, niin DoC on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Ja grafiikka oli aika samaa tasoa kuin FFXII:ssa eli siis varsin kelvollista PS2-grafiikkaa. Kelpasi ainakin itselle ^^

    VastaaPoista