Fanitytön tarina eli suuri synttäripostaus

Tänään Level up! täyttää 5 vuotta. Se on yhtä aikaa uskomattoman pitkä ja lyhyt aika kirjoitella blogia. Tuntuu nimittäin, että se on mennyt yhdessä hujauksessa, mutta samalla on tapahtunut todella paljon ja blogi on muuttunut ja muovautunut elämän mukana.

Sain Tualta ehdotukseksi kirjoittaa näin synttäripäivän kunniaksi kuvien kera siitä, mitkä pelit ovat minulla olleet milloinkin pinnalla. Lähdin kirjoittamaan aiheesta innokkaasti, mutta huomasin pian, että yksittäisten pelien sijaan kirjoitin kokonaisuuksista ja fanittamiseni kehittymisestä. En siis pysynyt ruodussa, mutta ei anneta sen häiritä.

Level up! on vain pieni osa pelifanitushistoriaani, joten sen syntymäpäiviin tämä postaus ei nyt suoranaisesti liity. Toisaalta tämä on kertomus siitä, miten tähän pisteeseen on päädytty, joten tavallaan ehkä olen sittenkin oikean asian äärellä.

Tarina alkaa siis varhaisemmalta ajalta, jolloin Internetzeihin ei ollut aivan yhtä vapaata pääsyä kuin nykyisin...


Kausi 1: Kun zombit söivät aivot ja Lara näytti miehille, miten pyssyä pidellään

Lara säilyi piirustusteni kestoaiheena
vielä vuosia 90-luvun fanituskauden jälkeen.
Tähän kuvaan taisin ottaa mallia Witch Blade -lehdestä.
Kultaisella 90-luvulla minulle esiteltiin PlayStation 1 ja sille toki maailman parhaat pelit: Resident Evil 1 ja 2 sekä ensimmäiset Tomb Raiderit. Näiden ohella toki oli paljon muitakin pelejä, mutta silloisessa kaveriporukassa nimenomaan nämä olivat hitti.

Resident Evileissä oli samaa taikaa kuin kunnollisissa kauhuelokuvissa. Ne olivat kiehtovia ja samaan aikaan karmivia eivätkä pelkästään huonojen kontrolliensa takia. Nykyisin nämä pelit aiheuttaisivat kauhureaktion jo silkalla kankeudellaan, mutta tuolloin en vielä paremmasta tiennyt. Ne olivat parasta ikinä!

Niinpä meillä oli sitten peli-iltoja, jolloin istuttiin porukalla pimeässä huoneessa postimerkin kokoisen telkkarin ääressä yhden pidellessä ohjainta ja muiden täristessä taustalla. Minäkin sain joskus peliä kokeilla, mutta olin sen verran säikky, että muut pelkäsivät ohjaimen puolesta. Niinpä olin useimmiten takarivin tuijottelija, joka kertoi muille, miten ne puzzlet oikein ratkaistaan ja kiljui sopivassa välissä ikään kuin äänitehosteena.

Tomb Raider seurasi Resident Evilien perässä. Sain sarjan kolmososan käsiini silloisen poikaystävän kautta ja ihastuin. Pelissä oli tosin pelottaviakin kohtia, muttei samalla tavalla kuin Ressuissa. Pystyin pelaamaan ilman, että ohjain kärsi säikähdyksistä.

Parasta oli kuitenkin Lara. Minä halusin suurin piirtein olla hän. Hän näytti turkasen hyvältä (joskin näin jälkikäteen on todettava, ettei sellaista kroppaa saavuteta millään luonnollisella menetelmällä), mutta se ei ollut paras puoli hänessä. Minä pidin Larasta, koska hän oli aktiivinen naishahmo. Hän ei ollut neito pulassa vaan laittoi tarvittaessa äijät pulaan. Laran ohjastaminen oli siis herkässä iässä olevalle teinitytölle voimauttava kokemus. Siirryin takarivin tuijottajasta oikeaksi toimijaksi ja laitoin viholliset kumoon kahta pistoolia paukuttamalla. Sanomattakin oli selvää, että sarjan ykkös- ja kakkososa ilmestyivät pelihyllyyni heti, kun ne pystyin hankkimaan. Nykyisin valitettavasti alkuperäinen ykkönen on hukassa, mutta ehkä se vielä jonkin laatikon pohjalta löytyy.

Fanittamiseni näkyi tuohon aikaan pitkälti piirtämisen kautta. Resident Evil ei innostanut kaivamaan kyniä laatikosta, siitä lähinnä puhuttiin kavereiden kanssa, mutta Tomb Raiderit sen sijaan inspiroivat minua suuresti. Olen piirtänyt Larasta läjäpäin fan artia, mutta siitä on valitettavan vähän säilynyt jälkipolville. Piirtämisen lisäksi tulostelin koulun kirjastossa kuvia Larasta ja liimailin niitä vihkoon. Seinille en uskaltanut kyseisiä kuvia laittaa, koska äiti olisi saattanut älähtää.


Kausi 2: Kun kaveri Final Fantasy VII:n lainasi...

Ehkä maailman huonoin cosplay-asu,
mutta jostainhan sitä pitää aloittaa.
Nuoruuden kaveripiiri muuttui, kun poikaystävästä tuli ero. Menemättä sen enempää ihmissuhdekiemuroihin pelaamisen kannalta tuo käänne oli varsin merkittävä. Aloin hengailla hieman eri (poika)porukassa, mikä johti lopulta siihen, että minulle haluttiin tarjota parempaa pelattavaa kuin Tomb Raiderit.

Enhän minä tietysti sellaiseen uskonut, mutta päätin kuitenkin kokeilla, ja niin Final Fantasy VII lyötiin koneeseen ja minulle ohjain käteen. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kiehtovaa ja kaunista, joten pakkohan pelistä oli ottaa tarkemmin selvää.

Tomb Raiderit unohtuivat aika pian hyllyyn, kun ihastuin ensin Cloudiin ja hetkeä myöhemmin samastuin ihanaan Tifaan. Sitten tulivat Vincent ja Yuffie, ja minun sydämeni oli lopullisesti myyty.

En minä ollut tiennyt, että pelihahmoilla voi olla noin paljon persoonaa ja taustatarinaa eikä siinä ollut edes kaikki! Myös pelillä oli syvä ja monimutkainen juoni. Kyllähän siis Resident Evileissäkin on juonta, samoin Tomb Raidereissa, mutta eivät ne aivan samassa sarjassa paini Final Fantasyiden kanssa. Minä siis uppouduin tarinaan ja aloin elää ja hengittää sitä.

Jälleen kerran fanittamiseni näkyi piirtelynä, mutta ehkä on jopa hyvä, ettei tuolta ajalta ole säästänyt kovin paljon todistusaineistoa. Kovin kaunista katseltavaa ne kun eivät olleet...

 
Kausi 3: Kun tajusin, että sitä on lisää!

Tietokonetta pääsi käyttämään harvoin,
joten vihkot olivat kirjoittajan paras kaveri.
Seiskaa seurasivat Final Fantasy VIII ja Final Fantasy IX. Kasi oli itse asiassa ensimmäinen, jonka ostin omakseni. Ysin ja seiskan pääsin hankkimaan vasta myöhemmin. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että tuolloin jouduin säästämään peleihin kuukausi- ja kesätyörahoista, jotka eivät kovin kummoisia olleet. Kasin sain 100 markalla pikkuveljen kaverilta, joka oli saanut sen lahjaksi eikä ala-asteikäisenä ollut tajunnut siitä mitään.

Tästä rahateknisestä syystä pelasin lopulta kasia enemmän kuin lainassa ollut seiskaa ja aika pian olin imeytynyt myös sen maailmaan ja hahmojen kohtaloihin. Tosin kehitin kasin hahmoihin kompleksisemman suhteen kuin seiskan. Rinoa oli mielestäni ärsyttävä prinsessa ja päiväkirjaani raapustin Squallin olevan "tunnevammainen idiootti" (joo, muut kirjoittelivat varmaankin irl-pojista, minä analysoin pelihahmoja... ja samalla tiellä ollaan edelleen). Aloitin samoihin aikoihin myös fan fictionin kirjoittamisen ja noita tuonaikaisia tuotoksia tutkiessani tulin siihen tulokseen, etten voinut täydellisesti kuitenkaan vihata Rinoaa ja Squallia päiväkirjaraapustuksistani huolimatta.

Minulla on siis vihko, jonne on tulostettu läjäpäin fan fictionia nimenomaan Squallista ja Rinoasta. Lisäksi olen kirjoittanut omaa tarinaa nimeltä "The Next Generation". Kyseinen ficci kertoo Squallin ja Rinoan tyttärestä, joka saapuu Balamb Gardeniin opiskelemaan SeeDiksi. Omaperäisyys kunniaan ja sillein. Kun silmäilin tuota tarinaa, olin iloinen, ettei minulla ollut tuolloin aktiivista pääsyä Internetzeihin. Olisin luultavasti mennyt julkaisemaan kyseisen hirvityksen.

Kuvan moogle ei liity tapaukseen, lisäsin sen vain rekvisiitaksi.
Tuohon aikaan uskoin, että FFVII oli paras ikinä ja FFVIII tuli hyvänä kakkosena. Sitten pääsin pelaamaan Final Fantasy IX:ää. Maailmani räjähti ja galaksit vaihtoivat paikkaa.

Olen aina pitänyt sekä scifistä että fantasiasta, mutta ollut jälkimmäiseen enemmän kallellani. Ysi siis sulatti sydämeni, ja Zidane sai hehkutusta päiväkirjan sivuilla pirteästä asenteestaan, koska erityisesti Squallin angstailu oli alkanut ottaa päähän.

Tässä vaiheessa kasasin Final Fantasy -kuvista oman "julisteen". Mitään fanituotteita ei täällä päin myyty, mutta koulun kirjaston ja äidin työpaikan tulostin lauloi, kun haalin itselleni kolmesta suosikkipelistäni kasapäin kuvia, joilla sitten tapetoin makuuhuoneen seinää. Täydensin kuvitusta myös omilla piirustuksilla, mutta en löytänyt arkistoista yhtään kuvaa tuosta seinästä. Sääli, olisi pitänyt ikuistaa se.

Vein myös fan fictionin raapustelun uudelle tasolle. Isä suostui lainaamaan työläppäriään iltaisin ja pääsin kirjoittamaan entistä tehokkaammin. Pikkuveli oli kovin kiinnostunut ysistä, muttei ymmärtänyt englantia, joten aloitin suuren projektin: Final Fantasy IX:n kirjoittamisen tarinan muotoon. Projektin loppuun vieminen vei lopulta vuosia, mutta lopputulos on yhä saatavissa täältä.

Tarina koostui kolmesta osasta, joista ensimmäisen jopa tulostin ja askartelin kirjan muotoon, kuten yllä olevasta kuvasta näkee. Tuossa vaiheessa tosin pikkuveljeä ei enää niin kiinnostanut, joten "taideteos" jäi omiin arkistoihini kummittelemaan.

FFIX:ää seurasivat tietysti sarjan muut pelit, vaikka kaikki eivät tehneetkään minuun yhtä suurta vaikutusta. Sitten tuli lukion kuviksen tutkielmakurssi ja käytännössä pakotin opettajan hyväksymään aiheeni. Hänen mielestään videopelit eivät millään muotoa ole vakava taiteenmuoto, jota voisi tutkia, mutta pidin pääni eikä opettaja jaksanut tapella.

Ja näin valmistui FF-sarjaa erilaisista taiteellisista näkökulmista tutkiva Final Fantasy kautta aikojen -pumaska. Koska en itse ole taiteellisesti lahjakas, varsinkaan kuvataiteellisesti, kutsun tuota juurikin pumaskaksi. Se on täynnä tiukkaa asiaa pelien kehittymisen graafisesta, musiikillisesta ja tarinallisesta puolesta, mutta kovin visuaalisesti viehättävähän tuo ei ole. Säilytän sitä silti, koska tutkielmassa kulminoituu yksi osuus fanittamishistoriassani erittäin vahvasti.

Kävin siis tutkielmaa varten läpi Final Fantasy -sarjan historiaa penkomalla pelilehtiä ja Internetiä sekä luonnollisesti pelaamalla. Testasin kaikkia Final Fantasyja, jotka vain sain käsiini. Tuohon mennessä olivat ilmestyneet osat I-X, lisäksi XI:stä oli saatu jo jonkin verran uutisia, joten senkin mainitsin tutkielmassani.

Kävi muuten niin, että kuviksen opettajani tunnusti olleensa väärässä. Hän oli samaa mieltä kanssani tutkielmani visuaalisesta ilmeestä, mutta niin myös sisällöstä. Sain siis jo 2000-luvun alkupuolella käännytettyä yhden ihmisen ajattelemaan, että myös videopelit voivat olla taidetta ja vielä moninaista sellaista. Ai että olin tuolloin ylpeä itsestäni!


Kausi 4: Kun kaikkea materiaalia ei enää ollut pakko tuottaa itse...

Lukioaikaan teetetty Vivi-paita oli minulla
käytössä vielä syksyllä 2012.
Tästä eteenpäin fanittamiseni alkoi painottua eri tavalla. Aiemmin olin hehkuttanut yksittäisiä pelejä, mutta nyt pinnalla oli kokonainen pelisarja (pelasin muitakin pelejä kuin Final Fantasyja, mutta niihin minulle ei koskaan syntynyt samanlaista rakkaussuhdetta). Tästä syystä loppupostauksen ajan puhun enemmän fanittamisen muodoista kuin sen kohteista.

Vielä lukioaikaankin kärsin kroonisesta rahapulasta ja fanituotteiden huonosta saatavuudesta. Sen takia täytyi olla luova ja kehittää materiaali itse. Monesti se tapahtui piirtämisen ja kirjoittamisen muodossa, mutta aloin myös kaivata jotain enemmän. Figuureja en osannut askarrella, mutta paidan saattoi painattaa. Teetinkin itselleni paidan FFIX:n Vivin kuvalla. Tuo paita oli minulla vuosia käytössä, kunnes se oli lopulta pari vuotta sitten vain pakko heittää roskikseen, kun saumat eivät enää pysyneet kasassa. En ole varmaan mitään muuta vaatetta käyttänyt yhtä tehokkaasti loppuun. Paras fanipaita ikinä, ehkä teetän joskus uuden samanlaisen!

Mutta niin, pikku hiljaa rahatilanne alkoi kääntyä parempaan suuntaan, kun ikää tuli lisää ja opiskelun lisäksi tuli tehtyä enemmän töitäkin. Samaan aikaan kaupankäynti alkoi helpottua, kun pääsin matkustamaan Suomen sisällä, löysin conien myyntipöytäsalit ja erinäiset nettikaupat eBayn aarreaitta mukaan lukien. Tuossa vaiheessa Final Fantasy XII oli ehtinyt ilmestyä ja minä sain kimmokkeen ostaa ensimmäisen figuurini.

Balthier löysi tiensä luokseni. Hehkuttelin perään hankkivani seuraavaksi Franin, kunnes minulle selvisi, ettei vieraneitokaisesta ole olemassa figuuria! Jostain mystisestä syystä figut oli tehty Balthierin lisäksi vain Vaanista, Ashesta ja Gabranthista. En ollut noista kolmesta hahmosta niin kovin innostunut, joten heidät lisättiin kokoelmaani vasta paljon myöhemmin. Ashe kotiutui itse asiassa vasta viime syksynä.

Nyt Franista on vihdoin tulossa figuuri. Sen pitäisi itse asiassa ilmestyä ensi kuussa ja olenkin siitä jo tehnyt ennakkovarauksen jo kuukausia sitten. Kunhan saan hänetkin mukaan kokoelman jatkeeksi, ajattelin tehdä vähän kattavamman postauksen figuurikokoelmastani, joka on vuosien varrella paisunut melkoisen isoksi.

Balthier siis ryösti Rabanastren aarrekammion (lue: minun lompakon) ja avasi tien kaikille muillekin siinä sivussa. Olen monesti saanut kuulla, ettei aikuisen naisen pitäisi keräillä leluja... mutta miksei? Kai sitä työssä käyvä ihminen saa rahansa laittaa juuri siihen, mihin haluaa, kunhan maksaa veronsa ja huolehtii myös muista velvoitteistaan.

FFXII oli muutenkin käänteen tekevä Final Fantasy minun kohdallani. Se oli ysin jälkeen ensimmäinen, josta jälleen innostuin kunnolla. Kymppi ei minuun koskaan syvällisesti iskenyt ja yhtätoista minulla ei ollut mahdollisuutta edes kokeilla. Kun FFXII viimein ilmestyi, se sai sisäisen fanityttöni tanssimaan ja tuosta tanssista seurasi ketjureaktio.


Kausi 5: Kun sitä materiaalia on sittenkin niin kiva tuottaa itse!

http://z4.invisionfree.com/Kristallimaailma/index.php?
Keväällä 2007, kun FFXII-fanitukseni oli varsin tuoretta, perustin Kristallimaailman, suomalaiseen Final Fantasy fan fictioniin keskittyvän keskustelufoorumin. Halusin julkaisupaikan omille ficeilleni, joita oli alkanut kertyä pöytälaatikkoon niin paljon, ettei se enää pysynyt kiinni. Hiljalleen foorumille sitten kerääntyi toisia pelaajia, jotka harrastivat samaa. Tänä vuonna Kristallimaailma täyttää 9 vuotta. Se on hiljentynyt vuosien saatossa, mutta ei kuollut. Odotan jo kymppisynttäreitä kovasti!

Tässä vaiheessa pelaamisesta oli tullut minulle hyvin kokonaisvaltainen harrastus. Pelasin pääasiassa Final Fantasyja ja melkein kaikki vapaa-ajan puuhani kiertyivät muutenkin pelisarjan ympärille. Kirjoitin fan fictionia, piirtelin fan artia ja 2008 aloin tosissani harrastaa myös cosplayta. Ensimmäinen virallinen asuni oli white mage. Tuo postauksen alussa esitelty Tifa ei koskaan päässyt julkisilla paikoilla poikkeamaan.



Olen cossannut paljon muitakin pelihahmoja kuin vain white magea eri muodoissa, mutta tämä ei kuitenkaan ole cosplay-postaus, joten en nyt tämän enempää esittele näitä kuvia. Jos pelihahmo-cosplaysta halutaan postausta, asiasta kannattaa vihjaista. Pyynnöstä voin sellaisen joskus rustaillakin.

Kun sitten 2011 perustin tämän blogin, silloisella nimellään Final Fantasy -päiväkirjat, olikin Final Fantasy -sarja kokonaisuudessaan minulla hyvin vahvasti pinnalla. Jo tuolloin olivat ysi ja kaksitoista muodostuneet suosikeikseni eikä tuo asia ole viidessä vuodessa muuttunut mihinkään. Kirjoittelin blogiin kuitenkin aktiivisesti milloin mistäkin Finalista. Enää ei tarvinnut raapustaa päiväkirjaan hahmojen tunnevammaisuudesta, koska minulla oli julkinen kanava näiden ajatusten jakamiseen.


Kausi 6: Kun maailma avartuu jälleen

Pyörin siis suloisessa Final Fantasy -kuplassani hyvin pitkään. Sitten tuli Final Fantasy XIII-2, joka sai minut turhautumaan. Kun tätä seurasi vielä Lightning Returns ja Final Fantasy Versus XIII -sekoilut, alkoi suosikkisarjani näyttäytyä kummallisessa valossa. Ikävästi näytti siltä, ettei Finaleista enää löytynyt sitä kaikkein parasta pelattavaa, ainakaan uutta sellaista.

Oli aika kääntää katseensa myös muihin suuntiin. Kaikki lähti liikkeelle Star Ocean: The Last Hope Internationalista, jota tuo nykyinen aviomies ystävällisesti minulle suositteli... tai siis painosti lainaamaan häneltä. Suositus osui kohdalleen ja sukelsin syvemmälle tähtimereen. Kirjoittelin kyllä edelleen Final Fantasy -päiväkirjoja, mutta pikku hiljaa heräsi ajatus siitä, että asiat voisi tehdä toisinkin. Level up! syntyi siis tarpeesta laajentaa blogin sisältöä, mutta säilyttää painotus ennallaan. Yhä Final Fantasyt ovat pääasiallinen puheenaiheeni, mutten enää rajoitu pelkästään niihin.

Star Oceania seurasi Tales of -sarja, johon en myöskään ollut aiemmin tutustunut, vaikka olin tiennyt sen olemassaolosta. Aloin kaivaa erilaisia japanilaisia roolipelejä pelattavaksi itselleni ja etsiä aktiivisesti uutta pelattavaa. Aiemman kaltaista fanityttöilyilmiötä ei päässyt enää syntymään (paitsi ehkä vähän sen The Last Hopen kohdalla), ennen kuin Bravely Default kolahti todella lujaa ja Second on jatkanut samalla uralla. Toisaalta minua viedään myös kuin chocoboa narussa mitä tulee Final Fantasy XIV:n.

Tällä hetkellä fanityttöyteni hakee muotoaan. Se on kimppu pelien pelaamista, materialismia ja materiaalin tuottamista. Cosplay on hieman väistynyt ja kuvien piirtely jäänyt todella vähiin, mutta kirjoittaminen sen sijaan on vallannut yhä enemmän alaa. Niin sanotusti pinnalla olevat pelit vaihtelevat paljon, mutta silti odotan edelleen sitä seuraavaa Final Fantasya, joka vie minut mukanaan ja saa sydämen tanssahtelemaan.

Saapa nähdä, tuleeko sitä koskaan. Mutta tuli tai ei, Level up!:n tarina jatkuu edelleen. Viisi vuotta bloggaamista ei ole läheskään tarpeeksi.



http://www.pelit.fi/

8 kommenttia

  1. Onnittelut viidestä vuodesta, kyseessä on jo todella kunnioitettava ikä blogille! :)

    Mielestäni tässä postauksessa oltiin itse asiassa todella lähellä synttäri-aiheessa juuri tuon mainitsemasi kehityksen sekä tiettyyn pisteeseen päätymisen vuoksi. Kaikki sisältö, mitä itse tuottaa on aivan täysin muovautunut omasta historiasta sekä intohimosta, mielenkiinnosta ja innosta käsittelemäänsä aihetta kohtaan. Eiköhän se sisältö kaiken lisäksi ole aina hiukan vanhempi kuin se, milloin itse sisältö on konkretisoitunut biteiksi esimerkiksi internettiin: Loppupeleissä sisällön tuottaa itse ihminen eikä se pohja, johon tämä henkilö sisältönsä rakentaa. Juuret jonkin asian syntyyn on kuitenkin aina pidemmällä kuin mitä päivämäärät tai jotkut muut luvut näyttävät meille näin arkielämässä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset onnitteluista! :)

      Olet kyllä oikeassa tuossa, että oma historia vaikuttaa paljon siihen, millaista sisältöä tuottaa. Lopputulos syntyy monien asioiden summana eikä lukijalle välttämättä välity edes puolet siitä, mitä taustalla on ollut, ennen kuin varsinainen tuotos saadaan ulos asti.

      Poista
  2. Onnea kohta eskari-ikäiselle Level up!ille! (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Saapi nähdä, mitä sitten eskari-iässä tapahtuu, sehän on varsin merkittävää aikaa. :)

      Poista
  3. Isot onnittelut täältäkin suunnalta! :)

    VastaaPoista
  4. Aivan mahtavaa, kai kaikki fanficit ja Final Fantasy kautta aikojen "pumaskat" ovat varmassa tallessa? Itsekin olen väsännyt moisia nuoruusiällä ja vielä vähän vanhempanakin ja ne on kyllä melkoisia aarteita :D Olisi hienoa nähdä lisää kuvia tai skanneja noista, löytyykö esim. aiemista postauksista? Ja onneksi olkoon viidestä vuodesta, todella pitkäjänteistä toimintaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ficci-vihot yms. ovat kyllä varmassa tallessa ja tarinoita on kovalevylläkin hyvät määrät.

      Fanitytön aarreaitassa on omat sivut niin ficeille kuin arteillekin. Kaikki eivät kyllä ole mitään suurta taidetta (jos mikään). Ihan kaikkia vanhoja töitä ei tuolla ole, mutta aika paljon kuitenkin.

      Tuota Final Fantasy kautta aikojen -tutkielmaa en ole skannannut. En edes tiedä, kestäisikö se kasassa, jos sitä nyt kunnolla ryhtyisi availemaan skannaamista varten. :D

      Kiitokset onnitteluista! :)

      Poista