Historiani pelaajana

Polkuni pelaajana on kulkenut jossain määrin mutkittelevaa tietä, jotta olen päässyt nykyiseen pisteeseen. Päätin hieman avata, miten pelaamiseni lapsena ja nuorena erosi aikuisuudesta. Jännityksellä myös odotan, mitä tuleman pitää. Tämä matka ei missään nimessä ole ohitse.



Olen puhunut tästä aiheesta ennenkin, mutta välillä on kiva palata vanhoihin juttuihin. Tieni pelaajana ei aina ole ollut ihan yksinkertainen vaan mutkia on mahtunut matkaan. Nykytilanteeseen olen kuitenkin muuten erittäin tyytyväinen, mutta ei haittaisi, jos arjesta pystyisi irrottamaan peleihin vielä muutaman tunnin lisää.

Lapsuuden autuus ja helppous


Varmasti aika monelle 80-luvulla syntyneelle erilaiset videopelit olivat osa lapsuutta. Toki kaikki eivät pelanneet, mutta luulisin, että aika monet kuitenkin. Ainakin meidän pienellä ala-asteella kaikki vähintäänkin tiesivät peleistä ja useimmat olivat vähintäänkin niitä kokeilleet. Kavereiden luokse myös saatettiin mennä pelaamaan niitä pelejä, joita kotoa ei löytynyt.

Minun lapsuuteni pelejä olivat erityisesti Commodore 64:n "putkimiespeli", Dallas (josta en oikeastaan ymmärtänyt mitään, iskän pelejä taisi olla) ja hirsipuu sekä Nintendon Little Samson,  Segan Sonic 2 ja PC:n "tykkipeli". Ne löytyivät kotoa, joten niitä pääsi pelaamaan usein. Tosin miltei yhtä usein päädyin katsomaan vierestä, kun pikkuveli pelasi jotain noista. "Tykkipeliä" pelasimme yleensä yhdessä toisiamme vastaan.

Tuolloin pelit olivat luonnollinen osa muuta elämää. Kukaan ei kyseenalaistanut pelaamista, ellei laitteen ääressä viihtynyt sopimattoman pitkään. Mutta jos kävi ulkonakin ja teki välillä kaikkea muuta, sai viettää pelituokionsa rauhassa ilman kritiikin häivääkään.

Toki huonoja puoliakin oli. Pelejä oli saatavilla varsin rajoitetusti, koska niiden hankkiminen oli vanhempien suopeudesta kiinni. Tästä syystä saimmekin vain yhden pelin per konsoli, mikä näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu kyllä enemmän tuhlaamiselta kuin säästöltä. Commodore 64:lle sentään oli useampi peli, koska se oli isän laite ja hän vastasi sen hankinnoista oman makunsa mukaisesti, samoin PC:llä oli useampia ilmaisia, vaikkakin lähinnä viihdyttiin tuon "tykkipelin" parissa.

Nuoruuden kaksoiselämä ja siitä vapautuminen


Yläasteikäisenä pelitilanteeni muuttui huomattavasti. Pikkuveli pelaili PC:llä useinkin, mutta minulla ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia. Joskus tosin pelasimme Wormsia yhdessä. Silloisella seurustelukumppanilla oli kuitenkin PlayStation, jota sain käytellä aika vapaasti. Tutuiksi tulivat sellaiset sarjat kuin Tekken, Tomb Raider, Resident Evil, Dino Crisis ja GTA. Aika monia pelasimme yhdessä ja joissain peleissä olikin tapana, että minä ratkoin pulmatehtävät ja seurustelukumppani hoiti sitten taistelun tms. Hyvää tiimityötä.

Tuon seurustelusuhteen päättyminen katkaisi hetkeksi yhteyteni PlayStationin kanssa. Hengailinkin tuolloin aika paljon omien naispuoleisten kavereiden kanssa, eikä heistä kukaan tiettävästi pelannut, saati ollut edes kiinnostunut sellaisesta "poikien puuhasta". Pidin siis suuni aika visusti kiinni mielenkiinnon kohteistani tässä seurassa. Asuin kuitenkin kaukana näistä kavereista, joten kotinurkilla aloinkin hengailla poikaporukassa ja pääsin vihdoin tutustumaan Final Fantasy -pelisarjaan, joka avasi minulle pelaamisen mahdollisuudet aivan uudella tavalla. Oli pakko saada omat pelit ja oma PlayStation, mihin sitten upposivatkin ensimmäiset itse tienatut markat. Jotenkin  minulle jäi tunne, että vanhemmat eivät olleet täysin tyytyväisiä hankintoihin, vaikka pikkuveljelleni oli hankittu Nintendo 64 ja hänellä oli PC omassa huoneessaan.

Lukioikään mennessä olikin edessä kaksoiselämä. Koulussa piti pitää kulissit pystyssä ja keskittyä ns. tyttöjen juttuihin. Ei sillä, etteivätkö naisellisiksi luokitellut jutut minua kiinnostaisi, en vain ole koskaan ollut innostunut pelkästään niistä. Siispä koulussa puhuttiin kouluasioiden lisäksi pojista, meikeistä, vaatteista, laittautumisesta ja viikonlopun kosteista suunnitelmista, joihin minulla tosin oli heikosti rahaa, koska pelit olivat aika kalliita budjettiini nähden.

Vapaalla meno oli toinen. Perjantaisin saatoin kyllä lähteä keskustaan pitämään hauskaa tyttöjen kanssa, mutta arki-illat ja muu osa viikonlopusta oli varattu pelikaveriporukalle ja peleille. Ensimmäinen oma pelini oli Final Fantasy VIII ja sitä seurasivat pian myös Final Fantasy VII ja Final Fantasy IX, johon rakastuin vielä palavammin kuin kahteen aiempaan osaan. Myös ensimmäisiä Tomb Raidereita tuli hankittua omaksi, mutta niitä en pelannut yhtä innokkaasti.

Pojille en puhunut siitä, mikä meno oli tyttöjen kanssa, koska en halunnut pudota porukasta. Tytöille jätin samasta syystä kertomatta, mitä oikeasti tein iltaisin. Se oli joskus vähän kinkkistä, mutta jotenkin onnistuin luovimaan lukion loppuun, jolloin sitten päätin, että bilettäminen on oikeasti tosi tylsää ja putosin tyttöjen piirin ulkopuolelle kokonaan. En edes muista nähneeni tuolloisia "parhaita kavereitani" enää ylioppilasjuhlaillan jälkeen.

Kaksoiselämä jäi taakse ja hetken pelailinkin varsin vapautuneesti. Parikymppisenä kuitenkin lähipiiri heitti hieman kapuloita rattaisiin mm. vihjailemalla minun olevan liian vanha (poika)lasten puuhiin ja jossain vaiheessa yritinkin jättää pelaamisen sikseen, kunnes kutsu kävi liian voimakkaaksi. Kohdalle osui myös seurustelukumppani, joka itse kyllä pelasi, mutta arvotti minun pelaamani pelit pahimman luokan roskaksi. Alkuun nielin puheet, mutta lopulta asenteeni kääntyi toiseen suuntaan. Nykyisin näytän todennäköisesti keskaria jokaiselle, joka tulee sanomaan minun pelaavan roskaa ja käskee lopettaa ympäristöni saastuttamisen kuonalla. Onneksi tällaisia tyyppejä ei ole enää kohdalle osunut.

Aikuisuuden ja pelaamisen haasteet


Kun aloin hiljalleen siirtyä nuoruusvuosista aikuisuuteen ja samalla opiskeluista työelämään, sain huomata, ettei pelaaminen ole harrastus, josta kannattaa mainita sen enempää työhaastattelussa kuin kahvipöydässäkään. Sillä sai aikaan pitkiä katseita ja ääneen esitettyjä epäilyksiä peliriippuvuudesta. Pidin siis pitkään töissä matalaa profiilia asian suhteen.

Työpaikan vaihtuminen tosin muutti asian. Liekö kyse siitä, että uudet työkaverit olivat pääsääntöisesti tekemisissä alle 25-vuotiaiden kanssa ja pelit sitä kautta tutumpia. Suhtautuminen oli pääasiassa positiivista, kun jollekulle harrastukseni selvisi ja löytyipä joskus joku, jonka kanssa saattoi tauolla jutella vaikkapa Final Fantasy VII:stä, ja toisinaan minulta kysyttiin, mikä peli kannattaisi hankkia muksulle joululahjaksi.

Nykyisin tuntuukin siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä rennommin myös ympäristö suhtautuu pelaamiseeni. Minulta ei enää kysellä, milloin ajattelin kasvaa aikuiseksi ja lopettaa lapselliset harrastukseni. Touhuihini suhtaudutaan joko olankohautuksella tai kiinnostuneena. Ympäristö ei enää tuomitse jatkuvalla syötöllä ja se on muuten todella vapauttavaa.

Aikuisuus on kuitenkin tuonut pelaamiseen uusia haasteita. Vaikka ympäristön paineet ovat hävinneet ja rahaa pelien hankkimiseen on pääsääntöisesti riittävästi, on resurssipula iskenyt toiselta suunnalta. Aikaa ja jaksamista ei ole enää samalla tavalla. En voi kuvitellakaan pelaavani kahta tai kolmea päivää putkeen muutaman tunnin yöunilla tai ylipäätään käyttäväni koko päivää pelkästään pelin parissa kuin korkeintaan hyvin satunnaisesti. On niin paljon kaikkea muutakin.

Toki on totta, että monesta asiasta voi karsia. Paljon turhaa tauhkaa onkin matkan varrella pudonnut, mutta sitten on asioita, joista en halua pelaamisen takia luopua. Blogit ovat yksi tällainen, muu kirjoittaminen toinen, ja kyllä ihmisiäkin on välillä kiva ehtiä tapaamaan.

Pelaaminen onkin nykyisin pakko tasapainottaa elämän muiden osa-alueiden kanssa, kun nuorempana sille pystyi uhraamaan paljon suuremman siivun vapaa-ajasta. Ehkä näin on kuitenkin hyvä.

Lue myös



Millainen sinun historiasi pelaajana on? Onko se sisältänyt erilaisia vaiheita?


http://www.pelit.fi/

2 kommenttia

  1. Hauskat nuo "putkimiespeli" ja "tykkipeli". :D Itse pelasin lapsena paljon hiihtopeliä ja sotapeliä. Niillä nimillä pelejä aina muistelin ja vasta vuosien päästä selvisi, että kyseessä olivat Ski or Die ja Wolfenstein 3D.

    Emmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, lapsena ei niin tullut painettua pelien nimiä mieleen. :D

      Poista