keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Nykyinen pelaajaidentiteettini

Olen joskus aiemminkin kirjoitellut siitä, millaisena pelaajana itseni näen. Koska edellisestä kerrasta on aikaa, ajattelin, että nyt on hyvä hetki heittää kehiin uusi itseanalyysi. Muuttaako ikä minua pelaajana? Entä elämäntilanne?



Kirjoittelin pelaajaidentiteetistäni viimeksi vuonna 2013 eli siitä alkaa olla jo nelisen vuotta aikaa. Olin tuolloin alle kolmekymppinen, nyt olen tuon virstanpylvään ehtinyt ylittää. Onko se sitten vaikuttanut minuun pelaajana tai identiteettiini?

En näkisi, että kolmekymppisyys on suoraan muuttanut minua, mutta pakostihan ikävuosien kertyminen jossain näkyy. Vähän aikaa sitten pohdiskelinkin blogissa mm. miten kolmekymppinen löytää aikaa pelaamiseen, se ei nimittäin ole aina ihan helppoa! Ajan vähyys ei sinällään muuta identiteettiä, vai muuttaako sittenkin?

Joskus olin sitä mieltä, että pelaajana ja erityisesti pelibloggaajana minun pitäisi olla tasaisen kiinnostunut kaikista peleistä ja pyrkiä puhumaan vähän kaikesta laaja-alaisesti. Kaikkea pitäisi ainakin kokeilla, ennen kuin toteaa, ettei se olekaan oma juttu. Vähän niin kuin muksuna kaikkia ruokia oli pakko maistaa, ennen kuin sai todeta, ettei tykkää.

Tuossa oli pointtinsa enkä paheksu ollenkaan, jos joku noin toimii. Minulle ajatus kaiken mahdollisen kokeilemisesta aiheutti turhaa stressiä. Pelaaminen on kuitenkin harrastus, jonka on tarkoitus tuoda mielihyvää ja auttaa rentoutumaan. Minkä ihmeen takia minun siis pitäisi pakottaa itseni pelaamaan pelejä, jotka eivät herätä kiinnostusta tai jotka ovat minulle liian pelottavia? Enhän minä syö pinaattikeittoakaan, koska en vain pidä sen hajusta, mausta nyt puhumattakaan. Olen aikuinen ja voin valita. Voi olla, että valintani takia jään jostain paitsi: pinaattikeiton terveellisistä vaikutuksista ja jonkin pelin huikeista elämyksistä. Silti valinta ja vastuu menetyksistä ovat omiani. Kaikkiruokainen ei ole pakko olla, ei edes pelien suhteen.

Itsevarmuutta ja maun selkeytymistä ajan myötä


Ikävuosien karttuessa identiteettini on selkeytynyt ja muodostunut itsevarmemmaksi. Tiedän, mitä peleiltä haluan ja millaisten teosten parissa viihdyn. Tunnistan niiden helmasynnit ja muut ärsyttävyydet, mutta samalla tiedostan, ettei mikään suhde ole täydellinen ja pystyn sietämään heikompia puolia suosikkiteoksissani. Samalla myös tiedän, millaiset pelit ovat minusta kiehtovia, mutta eivät kuitenkaan pelattavia. Siis pelattavia minulle. Poltan päreeni tai saan ahdistuskohtauksen, jos joudun pelaamaan paljon sormiakrobatiaa vaativia pelejä tai pelejä, joissa on pelottavia tai liian väkivaltaisia kohtauksia. Katson siis mieluummin, kun joku muu pelaa niitä, koska voin aina vetäytyä tilanteesta, jos meno käy liian rankaksi. Itse pelatessa se ei ole mahdollista jättämättä peliä kesken.

Tiedän myös tasan tarkkaan, mitkä pelit eivät kiinnosta minua edes katselumielessä. Pelit, jotka keskittyvät johonkin urheilulajiin tai vaikkapa autolla ajeluun aiheuttavat lähinnä haukottelua. En vain näe syytä tarttua uuteen Änäriin. Pitäisikö minun sitten vain sen takia, ettei minulla oikeastaan ole edes kokemusta urheilupeleistä? Jonkun mielestä varmaan kyllä, mutta omasta mielestäni ei.

Sanoin vuonna 2013, että pelaajana olen nirso. Nykyisin sanon, että olen omat rajani ja mielenkiintoni tiedostava ja valikoiva pelaaja. Aikaa on rajallisesti, en halua tuhlata sitä teoksiin, jotka jo lähtökohtaisesti tuntuvat epäkiinnostavilta. Pelejä kuitenkin riittää, vaikka vähän genrejä itseltä karsisikin.

Kivaa tekemistä ja hyviä tarinoita


Haluan viihtyä pelien parissa. Rakastan hyviä tarinoita, joten sellainen pelistä pitää mieluusti myös löytyä. Hyviä tarinoita voi olla monenlaisia, mutta jostain syystä JRPG-genren tyypilliset, joskus melko eeppisetkin, maailmanpelastusseikkailut miellyttävät minua aivan erityisesti. Niinpä haluan kahmia niitä lisää elämääni.

Pelaamisen tulee myös olla kivaa. Haastetta saa olla, mutta ei kipurajan yli. Jos peli on liian vaikea tai taistelut tuhottoman pitkiä, turhaudun, ärryn ja kyllästyn. Minä haluan edetä siinä hyvässä tarinassa! Harvemmin siis tulee peleissä valittua niitä korkeampia vaikeustasoja. Tosin Final Fantasy Type-0:n toisella pelikerralla testasin niitäkin, mutta oikeastaan vain siksi, että grindaaminen onnistui niiden ansiosta lähinurkilla eikä tarvinnut talsia maailman ääriin etsimään vahvempia vihollisia.

Vaikka korostan pelien tarinallista puolta, olen oppinut, etteivät visual novelit ole minua varten. Olen niitä sitkeästi yrittänyt pelata, mutta tympiinnyn loputtomiin tekstiseiniin, joita ylleni vyörytetään. Kirjat kirjoina, pelit peleinä, kiitos. Visual noveleissa ei ole toistaiseksi ollut tarpeeksi tekemistä pitämään mielenkiintoani yllä.

Haen siis pelejä, jotka eivät ole liian vaikeita ja joissa tekeminen ja tarina ovat hyvässä tasapainossa keskenään. Näiden lisäksi arvostan hahmoja eikä minua haittaa esimerkiksi JRPG:ssä käytetyt perinteiset hahmotyypit, vaikken toisaalta saa halvausta, jos niistä välillä poiketaan. Genren rajoja saa mielestäni venyttää ja toisinaan se tekee hyvääkin. Toki kaikki kokeilut eivät välttämättä aina ole onnistuneita tai ainakaan istu omaan makuuni.

Tervettä itsekkyyttä


Olen tullut allergiseksi sille, että joku vaatii minua pelaamaan tietyn pelin, koska se nyt vain on kaikkien pakko kokea. En sano, etteikö peli voisi olla hyvä. Todennäköisesti se on, jos monet ovat siitä innostuneet. Minun ei silti ole pakko tehdä pelaamisen suhteen yhtään mitään. Ei ainakaan niin kauan, kun en saa siitä palkkaa.

Rajaan siis suosiolla pelaamani pelit sellaisiin, joista olen aidosti kiinnostunut. Niistäkin saatan vielä ajanpuutteen vuoksi karsia jonkin teoksen pois. Näiden lisäksi viihdytän itseäni myös seuraamalla muiden pelaamina sellaisia pelejä, joihin en itse syystä tai toisesta koske, mutta ne kuitenkin hieman kiinnostavat. En koe enää tarvetta miellyttää pelimaullani jokaista vastaantulevaa pelaajaa. Mitä siitä edes hyötyisi? Parempi vain, että jokainen valikoi pelaamisensa omien mieltymystensä mukaan.

Suosittelenkin samaa myös sinulle. Toki ei ole pahasta maistaa joskus jotain erilaista, makuhan voi laajentua. Kuitenkin silloin, kun haet kiireisen arjen keskellä pelaamiselta rentoutta ja viihtymistä, on ihan okei pitäytyä omissa suosikeissaan.

Millainen sinä olet pelaajana? Minkä tyyppiset pelit iskevät? Pitäydytkö tietyissä genreissä vai pelaatko laaja-alaisesti kaikkea?


Lue myös:


Fanitytön tarina eli suuri synttäripostaus
Kaappipelaajasta bloggaajaksi


http://www.pelit.fi/

2 kommenttia:

  1. Toisin sanoen miksi pelata "tylsäksi" pitämiä pelejä, kun voi pelata niitä mielenkiintoisia tapauksia. Olen tässä asiassa ihan täysin samaa mieltä. En myöskään ymmärrä tuota joidenkin ihmisten vaatimista pelata joku peli. Suosituksia mielestäni saa aina antaa, mutta tietynlainen pakonomainen vaatiminen menee jo jonkin verran pahasti yli.

    Pidän itseäni tietyllä tavalla kaikkiruokaisena pelaajana. Jos puhutaan esimerkiksi genreistä, niin oikeastaan vain mobat ja MMORPG:t ovat muodostuneet itselleni isoiksi ei-eiksi. Yksinkertaisesti ne ei vain kiinnosta. Anyway, oma pelikirjasto onkin tämän myötä melkoisen värikäs. Käytännössä kaikki ne ovat pelejä, jotka ovat oikeasti herättäneet tietyn kiinnostusrajan, että ne tekee oikeasti mieli pelata. Ehkä se on tarina, ehkä pelin maailma, erikoinen pelimekaniikka tai kenties se on vain näyttänyt pirun hauskalta. Syitä on yhtä monia kuin pelejäkin.

    Vaikka pelikirjastoni on täynnä hyvin erilaisia pelejä joista pidän, niin silti väittäisin, että olen myös pelien suhteen melkoisen valikoiva tapaus. Tämä ei näy ehkä genrejen suhteen, mutta se näkyy valikoimieni pelien sisäisissä ominaisuuksissa. Hyppään mieluummin sellaisen pelin maailmaan, joka sisältää esimerkiksi hiippailua ja taktikointia sen sijaan, että astuisin aivottomaan "räjäytetään kaikki" räiskintäpeliin. Vaikka minua kiinnostaa todella paljon uusin DOOM, niin en usko silti koskaan tarttuvani siihen: mieluummin tartun johonkin sellaiseen kiinnostusta aiheuttavaan peliin, jossa on esimerkiksi juuri aikaisemmin mainittua hiippailua. Se on lähempänä sydäntä, ja tähänkin teemaan liittyviä pelejä on markkinoilla isot läjät. Vaikka joku kiinnostaa, niin silti jostain on leikattava jo pelkästään ajan vuoksi. Sitä leikkausta ei kuitenkaan tehdä sieltä, mikä kiinnostaa kaikista eniten tai on muuten lähellä sydäntä. Jos noin kuitenkin sattuu itselleen tekemään, niin sitten tekee vain hallaa itselleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin tiivistetty! :D Näinhän se on, miksi pelata jotain, mistä ei innostu.

      Sulla tuntuu olevan oma pelimaku myös selkeästi tiedossa. Monestihan se on vaikea rajatakin vain tiettyihin genreihin vaan maku voi muodostua useammasta pienestä osasta, jotka sitten yksittäisen pelin kohdalla ratkaisee, kiinnostaako se vai ei. Oleellista on tosiaan, että tekee niin kuin itse tahtoo. :)

      Poista